Tarvitseeko parisuhde yhteisiä harrastuksia?

Tai muutenkaan yhteistä mitään? Tarvitseeko olla samalla aaltopituudella, yhteisiä kiinnostuksen kohteita, idoleita, lempibändejä, lempiruokia? Useinhan vastakohdat vetoavat etenkin seurustelun alkumetreillä, ja kannustaa tulemaan ulos omalta mukavuusalueelta. Rakkaus saa ronkelin kokeilemaan uusia ruokareseptejä, salivastaisen nostamaan punttia ja hevosille allergisen istumaan ratsastuskentän katsomossa sateesta ja viimasta huolimatta.

Samanlaisuus ilahduttaa, mutta voi myös käydä tylsäksi pitkässä parisuhteessa – jännite puuttuu. En usko siihen, että kaikkea tarvitsee jakaa – mutta uskon siihen, että jotain tarvitsee. Jos toisaalta elämme kokonaan erillisiä, itsenäisiä elämiämme, olemmeko oikeastaan edes parisuhteessa? Tai mikä osa elämästämme on parisuhdetta?

Yhteinen tekeminen on minulle olennainen osa yhteistä elämää – haluan kokea asioita yhdessä kumppanini kanssa. Yhdessä matkustelu on ollut meidän “harrastuksemme”, jonka korona tietenkin pisti jäihin pahemman kerran. Olemme myös käyttäneet paljon yhteistä vapaa-aikaa erilaisiin luoviin projekteihin ja vapaaehtoistyönä järjestettyihin tapahtumiin – jotka nekin jättivät ison, joskin myös ihan tervetulleen, loven kalenteriin.

Viime vuonna aloitimme kadonneiden aktiviteettien tilalle kaksi uutta harrastusta.

Argentiinalainen tango

Osallistuimme argentiinalaisen tangon kurssille heti alkuvuodesta. Olenkin jo aikaisemmin puhunut tangosta ja tanssikenkien ostamisesta täällä blogissa. Ehdimme käydä kurssilla pari kuukautta, ennen kuin alkoi poikkeustila, ja kurssi keskeytettiin. Syksyllä aloitimme alkeet uudelleen, ja mahtuipa mukaan yksi intensiivipäiväkin, jolloin opimme tangon lisäksi argentiinalaista valssia! Toivon kovasti, että pääsisimme tänäkin vuonna tanssahtelemaan opettajan avustuksella ♡

Hannulle argentiinalainen tango oli ennestään tuttu, mutta itselle se tuli kokonaan uutena harrastuksena. Tango yhdistää hienosti henkisen, fyysisen ja parisuhteen hyvinvoinnin: se on täynnä läsnäoloa (silmiin katsomista ja oman kullan lähellä olemista), yhteistä tekemistä, nauramista, onnistumisen kokemuksia ja omalla keholla liikkumista. Tanssihan tutkitusti parantaa aivoja. Argentiinalaisessa tangossa leikkisyys ja kemiat ovat kaiken a ja o, tunnilla on tarkoitus tulla hyvä fiilis – ja niin ainakin itselle aina tuli, kun pääsi oman rakkaan lähelle ja sai karistella työpäivän jälkeisen kankeuden. Tanssin ainoa huono puoli on se, että kun se oma laji löytyy, siihen jää koukkuun!

Purjehdus

Viime syksynä pääsimme myös vihdoin korkkaamaan harrastuksen, josta olimme haaveilleet pitkään: purjehduksen! Tästä meillä kummallakaan ei ollut mitään ennakkotietoa tai -käsitystä. Ajatus syntyi siitä, kun ajelimme Saariston Rengastietä, ja ylittäessämme siltaa saarelta toiselle, huikeat maisemat avautuivat sillan molemmin puolin. Suomessa autoreitit kulkevat lähes poikkeuksetta saaren sisäosissa, kun taas esimerkiksi Pohjois-Norjassa autoteiden on helpompi myötäillä rantaviivaa vuoristojen takia. Meri avautuu Lofooteilla paremmin myös auton kyydistä, mutta Suomen saaristomaisemissa alkaa nopeasti kaivata venettä alleen, että pääsisi nauttimaan merestä vielä enemmän!

En ollut koskaan aikaisemmin ollut purjeveneen kyydissä, ja kun Turun Pursiseuran Purjehtijakurssin toisena päivänä lähdimme vesille, ja purje otti tuulta alle pienessä 606-koulutuspaatissa, meinasi henkeni salpautua ihastuksesta! Ei moottorin ääntä – vain veden liplatus ja tuulen humina. Mieletöntä!

Kurssin myötä haaveet Argentiinan häämatkasta vaihtuivat haaveisiin hääpurjeveneestä (voi kunpa voisikin saada molemmat!), ja koko juttu oli meistä niin hauska, että kirjasimme sen hääkutsun hääinfoon vieraiden tiedoksi. Kyllähän merellisiin häihin sopivat puheet purjeveneestä, eikös vaan?

Purjehtimisessa meitä yhdistää ehdottomasti rakkaus mereen, saaristoon ja luontoon. Muuta siihen ei tarvitse. Purjehduksessa on vähän samaa vikaa kuin ratsastuksessa, että tunti toisensa perään hurahtaa ohitse huomaamatta. Se on aina hyvä harrastuksen merkki. Oli ihanaa opetella yhdessä jotain uutta – jotain, josta molemmat ovat innoissaan!

Osallistuin taannoin eräälle keramiikkakurssille, jonka vetäjä piti kurssi-iltaa yhdessä miehensä kanssa. Hän kysyi: “Teettekö te kaiken kumppaninne kanssa? Me tehdään ihan kaikki yhdessä, ollaan kuin paita ja peppu. Me vaan tykätään olla, vaikka onhan se välillä hassua. Me vaan viihdytään niin hyvin toistemme seurassa!” Ehkäpä tärkeintä onkin löytää se yhteinen tapa olla “me”, oli se sitten täynnä tiivistä kaikki-jaetaan-asennetta, tai löyhempää, enemmän omaa tilaa antavaa yhdessäoloa. Minun ja Hannun tapa olla yhdessä on tekemisen ja yhteisten kokemusten kautta, mutta tarvitsemme sen vastapainoksi omaa tilaa. Hannu voi istua tuntikausia koneella sävellysten touhussa. Jos minulla on hyvä flow päällä, ärsyynnyn keskeytyksistä. Rakastan tehdä pitkiä lenkkejä Kaikun kanssa Hannun kanssa – ja yhtä lailla nautin siitä, kun voin kuunnella podcastia tai soittaa oikein pitkän puhelun ystävälle ja kysellä hänen kuulumisiaan.

Onko teillä yhteisiä harrastuksia?
Tarvitsetteko omaa aikaa vai teettekö kaiken yhdessä?

Leave a Reply