Suru on kutsumaton vieras

Kuolema tulee yllättäen ja pyytämättä. Se ei kysele sopivia päiviä, ei kuuntele toiveita.

En näe juurikaan hääunia, mutta olen nähnyt montakin unta Kaikun menetyksestä. Olen aina tiennyt, että koirasta luopuminen tulee olemaan kova pala. Kaiku on meille hirveän rakas, perheemme täysivaltainen jäsen. Hän on ollut mukanamme Lapissa ja Lofooteilla, nukkunut teltassa ja kiivennyt Saana-tunturille. Hän on kiertänyt kanssamme Turun saaristoa, tuhissut tyynyllä vieressäni ja vienyt puolet sängystä. Kaikista rakkain Kaiku, jolla on suuri sydän ja vielä isompi ego. Joka näyttää söpöltä ja kuulostaa pelottavalta. Joka tekee ensin ja kyselee sitten. Hän on valloittanut minut, Hannun, kaikki ystävämme ja läheisemme. Ja sen jälkeen kaikki muutkin, jotka häneen ovat tutustuneet.

Kaikun ja minun tarina oli sinetöity jo ensi askeleista lähtien, sillä hän syntyi minun syntymäpäivänäni. En sinänsä usko kohtaloon, mutta uskoin siihen, että Kaiku on juuri meidän koira. Koiran rakkaus on ehdotonta ja pyyteetöntä, ja yhtä voimakkaalla vimmalla rakastimme häntä. Hän on saanut olla menossa mukana, aina, kaikessa. Rutiinit muodostuvat koiran ympärille. Aamupala, lenkki, välipala, lenkki, illallinen, lenkki. Olemme vitsailleet siitä, että auto ja isompi asunto hankittiin Kaikulle. Osittain se on tottakin, sillä autolla koiran voi viedä moniin hienoihin luontokohteisiin, joihin ei julkisilla pääse. Asuntoa etsiessä oli tärkeää, että uudessa kodissa olisi piha, jossa Kaiku voisi nautiskella kesästä.

Koiranomistajan pahin pelko on, että koira lähtee liian aikaisin. Sydämestä ottaa, kun eläinlääkäri tutkii ja selvittää, että miksi koiraan sattuu. Kun ainoaksi vaihtoehdoksi annetaan eutanasia, tuntuu kuin oma todellisuus revittäisiin väkivaltaisesti irti, ja yhdistettäisiin toiseen, täysin surrealistiseen ja epäloogiseen jatkumoon. Tuijotat vain typeränä eläinlääkäriä, ja odotat, että painajainen päättyy.

Miksei se pääty.

Kuolema antaa asioille oikeat mittasuhteet. Kakkutastingin sijaan lähdimmekin Kaikun kanssa päivystykseen. Eläinlääkäriin sai tulla vain yksi henkilö eläimen kanssa, joten Hannu kävi hakemassa kakkumaistiaiset sillä välin, kun minä ja Kaiku odottelimme vastausta mahan turpoamiseen ja mahassa olevaan nesteeseen. Nyt kakkupalat ja täytteet odottavat jääkaapissa, mutta lattia ei rapise, kun joku tarttuu avaimiin tai laittaa takkia päälle. On se niin helvetin epäreilua. Hiiteen koko kakku.

Sanotaan, että kuolema korjaa parhaat päältä. Sinä olit paras. Sudenpentu. Nappula. Pötkylä. Pampula. Iisakki. Kaiku.

Taistelijaluonne loppuun asti.

Olen pahoillani, että meidän yhteinen aikamme oli näin lyhyt. Sydämessä on nyt Kaikun kokoinen aukko. Surusta ja kaipauksesta ei pääse eroon, mutta aika helpottaa.

Kiitos rakkaista rakkain Kaiku, hyvää matkaa ♡

One thought on “Suru on kutsumaton vieras

Leave a Reply