Korkkarit kattoon

Kun kimput ja muut muodollisuudet oli taputeltu, oli aika grande finalen eli iltabileiden! Aikaisemmat hääpäivä-postaukset pääset kurkkaamaan täältä.

Rennompi iltaosuus alkoi sillä, että Bar Arthur aukesi. Bar Arthur on juhlapaikkamme, Villa Bella Vistan tunnelmallinen baarihuone, josta löytyy massiivipuinen baaritiski – old-fashioned and fancy! Huoneessa oli tarjoilujen lisäksi esillä valokuvakehyksiä sekä albumeja eri matkoilta vieraiden selailtavaksi – albumien tarkoituksena oli avata kiinnostustani Aasiaan, sillä baarissa oli Cocktail Hour, jolloin muutama ystävämme toimi baarimikkoina ja tarjoili vieraille aasialaisia erikoisdrinkkejä.

Baarissa ei kuitenkaan ehtinyt kuhnailla liiaksi, sillä yläkerran juhlasalissa raikasi. Koskettavien esitysten jälkeen bändi korkkasi tanssilattian, ja tanssia riittikin lopputunneille asti. Pandemian vaikutuksen kyllä huomasi siinä, miten täpinöissään sekä juhlaväki että bändi olivat! Se oli niin meille kuin varmasti monille muillekin ensimmäinen kerta miesmuistiin, kun sai laittaa jalalla koreasti live-musiikin tahdissa. Harvassa olivat ne, jotka halusivat jättää tilaisuuden käyttämättä!

Yöpalaksi oli tarjolla pizzaa sekä karjalanpiirakoita (ilman voita, koska morsian unohti munavoin kodin pakastimeen!). Kuulemani mukaan pizza kelpasi, sillä monet olivat hakeneet syötävää useammankin kerran. Me emme Hannun kanssa ehtineet edes nähdä pizzatarjoiluja, mutta keittiön työntekijät pakkasivat meille onneksi iltapalaa mukaan hotellille. Hannu uhkasi kovasti, että lähtisimme aivan viimeistään yhdeltätoista hotellille nukkumaan, mutta niin vain lähtömme venyi, kunnes häätiimi patisti meidät pois siivouksen jaloista.

Hyvin nukutun yön jälkeen kömmimme Turun Seurahuoneen aamiaiselle moikkaamaan samassa hotellissa yöpyneitä ystäviämme – sekä tietenkin nauttimaan tarjoiluista. Pakko sanoa, että Seurahuoneen aamupala oli täysosuma! Teekin tarjoiltiin pöytään pannussa haudutettuna ♡ Aamupalan jälkeen olisi ollut ihanaa vain hengailla ja jutella hääpäivän tapahtumista, mutta valitettavasti meillä oli edessä vielä juhlapaikan purku. Onneksi auttajia oli sunnuntainakin todella paljon, joten taisimme saada hommat purkkiin kahden tunnin (ja yhden morsiamen rikkoman lasivaasin) jälkeen. Pidimme auttajillemme hääruokien rääppiäiset, ja yritin udella ystäviltä niitä päivän tapahtumia, joita en ollut itse nähnyt. Iltapäivään mennessä koko talomme oli tyhjentynyt vieraista, ja pääsimme tutkimaan häälahjoja!

Häiden jälkeen elin vielä erittäin vahvassa hääkuplassa – seuraava viikko meni minimoonilla, joten arki ei kolkutellut nurkan takana vielä moneen päivään. Ensimmäiset kuukaudet vain muistelimme ja intoilimme viikonlopun tapahtumia, ja vasta myöhemmin huomasin ajattelevani, että niin, nyt se kauan odotettu päivä oli ja meni! Syksyn arki on kuitenkin huiskaissut meidät mukaansa sellaisella vimmalla, ettei harmitusta ole ehtinyt juurikaan potemaan – pikemminkin olen kiitollinen siitä, että saimme pidettyä häät ennen syksyn hulinaa!

Muista nauttia – ja muita hyödyllisiä tai hyödyttömiä vinkkejä hääpäivään

Poikkeuksetta yleisin vinkki, jonka saimme häitä odottaessa oli, että täytyy muistaa nauttia ja elää hetkessä. Päivä menee ohi hujauksessa, joten jokainen sekunti kannattaa hengittää läpikotaisin ja tallentaa muistoksi mieleen.

Kun näitä “muista nauttia päivästä, se menee hetkessä” -neuvoja oli kuullut sen parikymmentä, alkoi turtua koko juttuun. Miten vaikeaa muka on keskittyä hetkeen ja nauttia päivästä, jota on odottanut kaksi vuotta? Luulisi, että päivästä haluaisikin nauttia koko sydämellä ja sielulla, ottaa siitä kaikki mahdollinen irti!

Päivän lähestyessä huomasin, että päivästä nauttimisen alla piili toisenlaisia neuvoja, joita en ollut ymmärtänyt. Hetkessä eläminen tarkoitti myös irti päästämistä. Häistä irti päästäminen on hankalaa etenkin, jos on ollut aktiivisesti organisoimassa päivän aikataulua, ohjelmaa ja aktiviteetteja. Pystytkö luovuttamaan ohjat toiselle, kun tiedät aikataulun etu- ja takaperin? Osaatko olla katsomatta kelloa? Uppoatko toisen silmiin vai tuijotatko kattauksen rypistyneitä kulmia?

© Katri Haavisto Photography

Hääpäivän lähestyessä otin tietoisesti takapakkia aikataulusta ja pyrin aktiivisesti unohtamaan kellonajat. Hannulle aikataulun unohtaminen ei ollut niin helppoa. Kun ajoimme vihkimisen jälkeen Ruissalon Kansanpuiston rantaan nauttimaan kahdenkeskisestä hetkestämme, Hannu vilkuili rannekelloa ja pohti, että ovatkohan vieraat jo siirtyneet juhlapaikalle, ja milloin meidän olisi syytä lähteä rannalta Villa Bella Vistaa kohti, jotta olemme ajoissa paikalla. Kun on ollut vastuussa kokonaisuudesta, irti päästäminen on hankalaa ja tuntuu oudolta, jopa pelottavalta. Mutta kun Hannu laittoi kellon tietoisesti sivuun ja sulki aikataulu-excelimme, saimme molemmat nauttia päivästä ja toistemme ehdottomasta huomiosta.

Toinen neuvo, jota saimme lähes yhtä usein: älä välitä, vaikka jokin ei sujuisi suunnitelmien mukaan – kukaan ei tiedä, jos joku meneekin eri tavalla kuin mitä oli tarkoitus! Tämähän on totta, mutta ei välttämättä lohduta, jos jokin kovasti odottamasi aktiviteetti tai ohjelmanumero unohtuukin päivän tuoksinnassa.

Tähän sopii mielestäni paremmin hääviikollakin hyväksi todettugo with the flow” -mentaliteetti.

© Katri Haavisto Photography

Minua helpotti hääviikolla ja päivän aikana ajatella, että häät tapahtuvat no matter what – kaikki yllättävät muutokset sulautettiin osaksi häitämme, jotka puskivat eteenpäin päättäväisesti kuin höyryjuna. Go with the flow -ajatuksen ansiosta pysyin rauhallisena muutosten lomassa enkä menettänyt hermojani joka kerta, kun joku soitti ilmoittaakseen ikävästä yllätyksestä, enkä uskoakseni olisi saanut kohtausta, jos seremoniamestarit olisivat joutuneet muuttamaan aikataulua dramaattisesti kesken päivän.

Eli tavallaan, kun päästää irti, voi saada kaiken?

Hääviikolla Hannu halusi, että keskustelemme omista ja toisen toiveista sekä odotuksista hääpäivästä. Tästä oli hirveästi apua, ja suosittelen samaa muillekin hääpareille! Miettikää yhdessä, että mitä toiveita ja odotuksia teillä on hääpäivälle, ja palauttakaa nuo toiveet mieleen hääpäivän aikana. Auttakaa ja tukekaa toisianne yhteisten ja omien toiveidenne toteuttamisessa, niin hääpäivästä tulee taatusti ikimuistoinen – riippumatta siitä, mitä yllätyksiä tai muutoksia kohtaatte päivän aikana.

Lopuksi on hyvä muistaa, että häitä ei kaikesta yhteisöllisyydestä huolimatta tehdä pelkästään vieraita varten. Hääpari ottaa helposti paineita muilta ihmisiltä ja kuuntelee heidän odotuksiaan, jolloin päivänkin aikana saattaa harhailla pohtimaan, että onko ruokaa riittävästi ja onko nyt kaikilla varmasti hauskaa. (Tai rehellisyyden nimissä en kyllä tiedä, onko tämä kenenkään muun kuin meidän murhe, mutta ehkä tämä viesti onkin sinulle siellä, joka pelkäät tuskailevasi vastaavaa hääpäivänäsi!) Jätä nuo murheet hääpäivänä muiden harteille. Tärkeintä on, että keskityt siihen ihmiseen, jonka kanssa olet menossa naimisiin. Sitä varten häät on järjestetty, sitä varten olette suunnitelleet juhlia, sitä varten läheisenne ovat saapuneet läheltä ja kaukaa. Kyseessä on teidän juhlanne, ja eniten ilahdutatte kaikkia, kun annatte rakkautenne näkyä ja loistaa niin, että vieraat tarvitsevat aurinkolasit ollakseen häikäistymättä!

Ihanaa häiden odotusta,

Skumppaa pitsihuvilassa

Hääpäivän muistelmat ovat taas täällä! Aikaisemmissa postauksissa olen kertonut hääpäivän aamusta sekä vihkimisestä, tällä kertaa keskityn kertoilemaan päivän virallisemmasta juhlaosiosta.

Koska meillä oli first look -kuvat ennen vihkimistä, meillä ei ollut mitään sovittua kirkosta lähdön jälkeen. Ajoimme Ruissalon Kansanpuiston rantaan, missä soitimme videopuhelun ystävällemme, joka oli joutunut perheineen jättäytymään häistä yllättäen pois sairaskohtauksen takia. Uskon, että puhelu oli yhtä tärkeä heille kuin meillekin. Kävelimme rantapromenadia pitkin, ja kaaso W kuvasi meistä videonpätkää merenrannalla samalla, kun puhui puhelimessa kaaso A:n kanssa. Vieraat olivat siirtyneet sutjakkaasti juhlapaikalle, ja meitä odoteltiin jo saapuviksi, joten kuskimme starttasi auton, ja käänsimme nokan kohti Villa Bella Vistaa.

© Katri Haavisto Photography

Juhlapaikalle saapuessa seremoniamestarit sekä häätiimi esittäytyivät, jonka jälkeen bestman P piti maljapuheen. Lyhyttä puhetta seurasi musiikkiesitys, kun Hannun sisko ja kummisetä esittivät Elton Johnin Your Song -kappaleen. Ulkona tuuli todella kovaa, ja seisoskelun loppupuolella käteni hytisivät niin, että jouduin pitelemään morsiuskimppua lasin lähellä, ettei käsieni tärinä näkyisi vieraille. Tuuli ei kuitenkaan haitannut, sillä koko päiväksi oli luvattu vesisadetta, joten olin valmis vastaanottamaan kaiken muun, kunhan aurinko paistaisi ja ulkona pystyisi viettämään aikaa!

© Katri Haavisto Photography

Lyhyen alkutervehdyksen jälkeen siirryimme juhlasaliin. Häätiimi auttoi vieraita löytämään istumapaikkojaan pöytäkartasta, ja osa vieraista tuli onnittelemaan meitä ohi kulkiessaan. Emme pitäneet erillistä onnittelujonoa, sillä se tuntui jäykältä ja kiusalliselta pandemia-aikana. Näin jälkikäteen ajateltuna idea oli hyvä, sillä ihmiset tulivat kyllä päivän aikana juttelemaan sopivan hetken tullen, ja yleensä tuolloin ehti luontevasti rupatella vähän muutakin, kuin “onneksi olkoon” ja “ihanaa kun pääsit paikalle”. Jonossa en välttämättä olisi jäänyt juttelemaan jokaisen vieraan kanssa, eivätkä vieraatkaan välttämättä olisi kokeneet sopivaksi odotuttaa jonottajia kuulumisten vaihdolla. Vieraitamme oli 75, ja laskelmieni mukaan ehdimme kyllä vaihtaa sanasen tai pari jokaisen kanssa päivän aikana.

Sananen kattauksesta. Perjantain koristelusessiossa meni eniten aikaa juhlasalin koristeluun, mutta se oli jokaisen tunnin arvoinen, sillä sali oli todella kaunis! Suunnittelun ehdottomasti paras puoli on nähdä vision heräävän henkiin, ja olin todella suurella innolla odottanut juhlasalin näkemistä valmiina. Kun kaikki oli laitettuna, en olisi halunnut lähteä salista koskaan. Eikä onneksi ihan heti tarvinnutkaan!

© Katri Haavisto Photography

Kun vieraat olivat istuutuneet, seremoniamestarit kertoivat menusta ja ohjeita ruokailuun. Turkulainen pitopalvelu Herkkupiste oli toteuttanut toiveisiimme pohjautuvan menun, jossa oli saaristohenkiset alkupalat, runsas salaattipöytä ja aasialaisvaikutteinen pääruoka. Ruoka oli T Ö R K E Ä N hyvää, ja onneksi saimme nauttia ruoasta myös juhlien jälkeen (jopa kyllästymiseen asti). Moni on sanonut, että ei ole pystynyt nauttimaan ruoasta hääpäivänä jännityksen vuoksi, mutta meillä oli kyllä lautaset kukkuroillaan ruokaa, ja taisimme hakea lisääkin!

Kun kaikki olivat hakeneet ruokaa ja päässeet aloittamaan syömistä, seremoniamestarit kertoivat lisää päivän ohjelmasta ja seuraavista aktiviteeteista. Käytimme kaiuttimilla vahvistettuja mikkejä, jotta vieraat pystyivät syömään ja kuuntelemaan samalla. Ruokailun aikana oli morsiamen äidin puhe, sulhasen kummisedän musiikkiesitys “Nancy Spain”. Näitä seurasi tauko, jonka jälkeen vuorossa oli vieraiden esittely. Leikissä vierailta kysyttiin kysymyksiä, joihin vastattiin kyllä taputtamalla. Yksi kysymyksistä oli, että “Kuka on lukenut Mian hääblogia?”. Taputuksen intensiivisyys selvästi viestitti sitä, kuinka tärkeä kysymys oli vieraille, mikä toi leikkiin hauskaa lisämaustetta!

© Katri Haavisto Photography

Esittelyleikin jälkeen oli jaloittelua, jonka aikana nappasimme muutamia potrettikuvia lähiperheen ja häätiimin kanssa. Olipa ihanaa patsastella häätiimin kanssa ♡ Meidän todellinen unelmatiimi!

© Katri Haavisto Photography

Seuraavaksi vuorossa oli kakun leikkaus. Emme olleet etukäteen osanneet päättää, että polkaisemmeko kakun yhteydessä. Moni tuntuu odottavan perinnettä osana hääjuhlaa, mutta ajatus siitä, että jompikumpi “päättäisi suhteessa kaapin paikan” ei oikein kuulostanut hyvältä kummankaan mielestä. Hetkeä ennen kakun leikkausta Hannu kuiskasi minulle, että minä saisin päättää mitä tehdään! En ehtinyt hirveästi miettiä, joten päädyin improvisoimaan, kun kakun leikkaus koitti. Veistä painaessa Hannu kysyi, että eikö me polkaista, johon vastasin, että ei, sillä me päätetään asioista yhdessä. Lisäsin tosin, että poikkeuksena on sisustus, josta minä päätän, ja polkaisin. Käytän tätä korttia tarpeeksi usein kotona ammattiin vedoten, joten se kelpasi hyvin myös tähän yhteyteen. Sisustuksesta päättäminen on myös ollut todella helppoa, sillä Hannulla on hyvin samanlainen maku kuin minulla. Joka tapauksessa, vieraat saivat viihteensä, ja me saimme pitää päämme!

© Katri Haavisto Photography

Sulhasen isä piti puheen, josta mieleeni on painunut vahvasti hänen toteamuksensa “Onhan näitä juhlia kovasti jo vuosi odotettu”. Puheeseen olisi aikataulumme mukaan kuulunut myös sulhasen isän musiikkiesitys, mutta kun esityksen vuoro tuli, paljastui, että kyseessä olikin paljon suuremmalla porukalla suunniteltu yllätys! Hannun sekä hänen isänsä lisäksi ystävistä ja sukulaisista koostuva viiden miehen kuoro esitti minulle Toivo Kuulan sävellyksen Eino Leinon “Hän kulkevi kuin yli kukkien” -runosta. Herkässä ja liikuttavassa laulussa tuntui piilevän myös mieltä ja sydäntä lämmittävä viesti: tervetuloa perheeseen.

Kakkuherkuttelu keskeytettiin jännittävällä ohjelmanumerolla, josta ei kovin moni vieras etukäteen tiennyt! Merirosvot tulivat ryöstämään juhliin tuodun karkkiarkun, ja kertoivat, että vain oikeilla merirosvoilla olisi oikeus aarteeseen. Lasten tehtävänä oli etsiä aarrekartta, merirosvolaulun sanat sekä karkkiarkun avain, jonka jälkeen he pystyivät kohtaamaan vorot ja todistamaan olevansa myös merirosvoja, jolloin heilläkin oli oikeus aarteeseen. Ystävämme vetivät ryöstön niin hyvin, että selvästi siitä nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin! Lapset onnistuivat hankkimaan karkkiarkun takaisin, ja kaaso L sekä W koristelivat arkusta karkkibuffetin!

Samalla, kun lapset olivat ratkaisemassa karkkiarkun ryöstöä, juhlasalissa oli ohjelmaa aikuisille. Ystäväni oli valmistellut meille kenkäleikin, joka kertoi samalla meidän tarinamme (tästä kirjoitan oman postauksen, jos joku muukin innostuu ideasta!). Tämä toimi todella hyvin, ja vieraiden reaktioista päätellen jotkin tarinan osat tulivat heillekin yllätyksenä!

© Katri Haavisto Photography

Kaaso L piti myös maailman hellyyttävimmän puheen, joka on onneksi ikuistettu videolle tsemppipuheeksi aina, kun sitä tarvitsemme. En yleensä tirauta kyyneleitä julkisissa tilanteissa, mutta äitini ja kaason puheiden aikana leukani alkoi toden teolla väpättää, ja sain tarrata sulhaseeni kunnolla, että pysyisin koossa. Mietimme etukäteen, että onko puheita liikaa, mutta nyt yksikään puhe ei kaduta ♡

© Katri Haavisto Photography

Tanssimme häävalssin yläkerran juhlasalissa, jossa olivat myös bändin iltabileet. Olimme aluksi miettineet ulkona tanssimista, mutta tuuli oli sen verran kova, että pelkäsin kylmän puhurin vievän ajatukset muualle. Meidän valssina oli Hannun itse tekemä sävellys, toisena yhteisvalssina oli Liikkuvan Linnan Merry-Go-Round of Life. Kolmantena oli vielä argentiinalainen tango, Por Una Cabeza. Valsseja säestivät vihkimisessä soittaneet Helena Haaparanta sekä Lotta Ahlbeck.

© Katri Haavisto Photography

Seremoniamestarit pyysivät vieraita siirtymään ulos kimpun heittoa varten. Halusimme heittää kimpun yhdessä Hannun kanssa. Kimppu symboloi onnea, joten sen nappaamiseen saivat osallistua kaikki halukkaat. Ajatus oli kaunis ja mielestäni helpotti paineita ohjelmaan osallistumisesta, mutta morsiuskimpun perinteet olivat meidänkin vieraissamme vahvasti läsnä, joten luonnollisesti osalle vieraista kimppu edusti ensisijaisesti toivetta häistä. Olimme floristimme, Lehmuksen Alla -yrityksen Ginan kanssa sopineet, että heittokimppu tehdään morsiuskimppuni hukkakukista. Lisäksi heittokimppu koostui monesta pienestä kimpusta, joten heittäessämme kimpun se hajosi moneen osaan! Tämä selvästi yllätti vieraat, sillä ympärillä kuului kunnon kohahdus, kun kimppu osui takanamme olevaan isoon tammeen, ja pikkukimput satoivat maahan. Moni luuli, että kimppu oli hajonnut, mutta pienempiä nippuja nostaessaan kaikki tajusivat, että ne oli sidottu. Moni vieras sanoikin jälkikäteen, että päivä oli ollut yllätyksiä täynnä!

© Katri Haavisto Photography

Kun minikimput olivat löytäneet onnelliset omistajansa, seremoniamestarit kertoivat, että juhlien virallinen osuus oli nyt päättynyt ja baari oli auki! Seuraavalla kerralla kerronkin rennommasta loppuosuudesta, eli iltabileistä!

Tahdon

Häätarina jatkuu vihkimisellä! Toivottavasti sinulla on kädessäsi kuppi lämmintä teetä ja muutama pala suklaata, kun luet tätä. Upotin tekstiin mukaan seremoniassa esitettyjä kappaleita, laita ne soimaan lukiessasi, niin pääset mukaan tunnelmaan!

© Katri Haavisto Photography

Häätiimi valmisteli Turun Linnan kirkon tiloja sillä aikaa, kun me vetäydyimme Hannun kanssa first look -kuvausten jälkeen hetkeksi Herrainkellariin. First lookin ja vihkimisen väliin oli varattu puolen tunnin hengähdystauko, mutta luulen, että first look loppui hieman sovittua myöhemmin. Lisäksi vieraat olivat saapuneet linnalle ajoissa, joten taukomme oli tehokas. Toisaalta tämä sopi meille molemmille paremmin kuin hyvin, sillä halusimme kovasti päästä jo kokemaan seremonian, ja innostus ei ehtinyt muuttua jännitykseksi lyhyen odotuksen aikana. Hannu kerkesi harjoitella sormuksen laittoakin ennen vihkimistä!

© Katri Haavisto Photography

Vihkimisen musiikeista vastasi huikea duettomme, joka koostui laulaja-lauluntekijä Helena Haaparannasta sekä viulisti Lotta Ahlbeckista. Sisääntulomusiikkinamme oli Myrskyluodon Maija akustisena, sillä häiden virallinen musiikkivastaavamme Hannu halusi, että sisääntulossa olisi jotain merellisen dramaattista ja jylhää. Olen hehkuttanut Helenaa ja Lottaa perinpohjaisesti blogissani – enkä syyttä! Heistä pääset lukemaan lisää seuraamalla blogin musiikki-kategoriaa.

© Katri Haavisto Photography

Aikatauluista ja paikasta toiseen juoksemisesta huolimatta meistä kumpikin osasi kuin ihmeen kaupalla pysähtyä hetkeen, ja nauttia yhteisestä kävelymatkastamme vieraiden ohi alttarille. Tässäkin musiikki tuntui langettavan kirkkoon melkein käsin kosketeltavan lumouksen, jonka valtaan oli helppo heittäytyä. Ja miten ihanaa olikaan nähdä meille rakkaat ihmiset! Yhteen kerääntymistä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla pandemian myötä. Sitä tuntee liikutusta ja iloa jo pelkästään siitä, että kauempana asuvat sukulaiset tai ystävät ovat päässeet paikalle. Varmasti moni koronan aikaan häitään juhlinut osaa samaistua tähän tunteeseen.

© Katri Haavisto Photography

Vihkipappinamme oli ystäväni isä, mikä jo itsessään laannutti aikaisemmin kokemaani jännitystä seremoniasta ja papin puheista. Olimme toivoneet rentoa, iloista ja tunteellista seremoniaa, ja todella saimme juuri sen mitä olimme pyytäneet! Kun saavuimme alttarille, pappi aloitti seremonian pyytämällä vieraat mukaan kannustaviin taputuksiin, jotta saisimme karisteltua loputkin jännityksestä pois! Meille oli etukäteen paljastettu, että seremonian alussa tapahtuu jotain, mutta pappi halusi pitää yksityiskohdat yllätyksenä. Ylläolevasta kuvasta näkyy, miten taputusten myötä loputkin jännityksen rippeet hävisivät sen siliän tien ♡

Rakastin niitä hetkiä, kun kirkko täyttyi aplodeista tai hurraa-huudoista. Se ei ole kovinkaan perinteistä, mutta mielestäni ilo kuuluu kirkkoon silloin, kun juhlitaan onnea. Olen usein kokenut kirkkovihkimiset kolkkoina juurikin sen takia, että vieraat ovat istuneet hiljaa penkeissään koko seremonian ajan. Turun Linnan kirkkoon rennompi ote sopi hyvin eikä mielestäni vähentänyt seremonian juhlallisuutta laisinkaan – päinvastoin. En tiedä, mitä vieraamme tuumivat epäperinteisestä vihkimisestämme, mutta ainakin se oli täysin meidän näköinen, ja meille ikimuistoinen! Kannattaa rohkeasti kuunnella sydäntä ja etsiä sellainen vihkijä, jonka kanssa ajatukset kohtaavat ♡

© Katri Haavisto Photography

Pappi puhui parisuhteestamme ja asioista, joita olimme yhdessä kokeneet ja oppineet. Olin toivonut, että Kaiku mainittaisiin puheessa jotenkin, sillä rakkaan koiramme äkillinen menetys oli meille molemmille kova paikka. Herkistyn edelleen helposti Kaikua muistellessa, joten jännitin reaktiotani hieman etukäteen. Pappimme kuitenkin keskittyi kertomaan siitä, miten olimme löytäneet voimaa toisistamme surun hetkellä. Sanat olivat liikuttavia, mutta ennen kaikkea lohdullisia ja voimaannuttavia. Suurimmissa tyrskyissä pysyy helpommin pystyssä, kun tukeutuu toiseen.

© Katri Haavisto Photography

Häiden suunnittelun alussa olin haaveillut omista vihkivaloista seremoniaan, mutta Hannulle ajatus tuntui liian jännittävältä. Hän huolehti, että ei pystyisi nauttimaan seremoniasta ollenkaan, vaan odottaisi koko ajan, että koska hänen pitäisi puhua ja miten se sujuisi. Hannu liikuttuu herkästi ja on muutenkin tunteellinen (ihana) mies, mutta hän itse hieman häpeilee liikuttumistaan. (Vieraat sen sijaan olivat haltioissaan siitä, miten avoimesti Hannu näytti tunteensa päivän aikana.) Papin kanssa jutellessa päädyimme kompromissiin, eli sormuslupauksiin, jotka tulevat tahtomisten jälkeen. Sormuslupaukset toistettiin papin perässä sormusten laittamisten yhteydessä. Tämä pidensi hetkeä, jolloin siihen oli helpompi pysähtyä. Seremonian Odotetuin hetki, eli tahtomiset ja suudelmat menivät ohi silmänräpäyksessä! Valokuvaajamme Katri oli vinkannut meille, että kannattaa tietoisesti hidastella suudelmien ja sormusten kanssa, mutta kumpikaan meistä ei muistanut tätä H-hetkellä, vaan kaikki tapahtui todella nopeasti.

Meillä ei ollut kirkkoharjoituksia, mikä varmasti näkyi seremonian aikana, sillä kaikenlaista sattui ja tapahtui! Suudelmien aikana pappi kuiskasi, että seuraavaksi hän julistaa avioliiton, johon vastasin reippaasti “Okei!” saaden vieraat nauramaan. Sormuslupausten aikana pappi meni hieman sanoissa sekaisin, jolloin hämmennyin, että mitä olikaan tarkoitus sanoa seuraavaksi – tästäkin selvittiin naurulla! Lähtiessä laahukseni jäi kiinni lankkulattiaan, mutta onneksi pelastajat tulivat auttamaan morsianta hädässä, ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Poistuimme akustisen Coldplayn A Sky Full of Stars -kappaleen ja raikuvien aplodien saattelemina. Vieraat ohjattiin esilinnan sisäpihalle luomaan miekkakujaa, jonka läpi kävelimme hääautollemme. Miekat ja kirveet oli tuonut yksi häätiimiläisistämme, joka harrastaa historiallista miekkailua. Lisäksi häätiimi oli jakanut vieraille erilaisia rytmisoittimia, jotta saisimme äänekkäät lähtötoivotukset, niin kuin asiaan kuuluu.

© Katri Haavisto Photography

Hääautomme oli ystäväpariskunnan auto, ja ystävämme toimi meille kuskina. Autossa oli kattoikkuna, ja hetken mielijohteesta kapusimme ikkunasta ulos vielä vilkuttamaan häävieraillemme. Valokuvaaja juoksi pää kolmantena jalkana pysäyttämään autoa, jotta saisi meistä vielä muutamat kuvat, ennen kuin kurvasimme kohti Ruissaloa.

© Katri Haavisto Photography

Oijoi! Aletaan jo lähestyä itse juhlia! Kiitos, kun luit meidän vihkimisestä ♡

First look

Kansikuva © Katri Haavisto Photography

Päätimme jo melko varhaisessa vaiheessa, että haluamme ottaa kuvat ennen vihkimistä. Moni asia puolsi first look -kuvia. Ajattelimme, että potrettikuvien otto ennen kirkkoa vähentäisi jäykkyyttä ja jännitystä, ja toisaalta vieraiden ei tarvitsisi odottaa meitä kauaa vihkimisen jälkeen. Turun Linnan kirkon varaukseen sisältyy maksullinen kuvauslupa linnan tiloissa, jonka tietenkin halusimme hyödyntää. Hannu halusi pitää mekkoni yksityiskohdat yllätyksenä, ja koimme, että toistemme ensikohtaaminen pienemmällä porukalla olisi intiimimpää ja henkilökohtaisempaa – meille luontevampaa.

© Katri Haavisto Photography

Köröttelimme Turun Linnalle kaasojen kanssa hieman yhdentoista jälkeen. Valokuvaajamme Katri oli meitä heti ulkopuolella vastassa, ja valmisteli meidät first lookiin samalla, kun kaasot kiinnittivät hunnun hiuksiini. Hannu odotti esilinnan käytävällä selkä sisäpihaan päin. Ihmiset jäivät katsomaan tullessaan ulos linnasta ja toivottivat onnea. Kiitin ja sukelsin sisään linnan pääportista. Olin etukäteen jännittänyt turistien ja vierailijoiden läsnäoloa osana first lookia ja vihkimistä, mutta se ei yllättäen häirinnyt ollenkaan päivän aikana, vaan oli helppo keskittyä kaikista tärkeimpään: häneen. Ehkä tästä on myös kiittäminen suomalaista kulttuuria, jossa vain kainosti hymyillään ja onnitellaan – ja jätetään sitten rauhaan.

Katri ohjasi minua, kun kävelin esilinnan sisäpihan poikki ja nousin portaat Hannun taakse. Kun Hannu kääntyi, hänen suunsa avautui hämmästyneeseen nauruun samalla, kun hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta. Olimme niin lähellä toisiamme, että hän ei ensin edes huomannut mekkoa, katsoi vain minua ja pyyhki silmäkulmiaan. Katri vinkkasi minua astumaan hieman taaksepäin, jolloin Hannun silmät levisivät hänen katsoessaan mekkoa sekä sitä koristavaa laahusta.

Katri kierrätti meitä ympäri linnaa reilun tunnin ajan. Aluksi kameran edessä tuntui kömpelöltä ja oudolta – mitä kaikkea pitikään muistaa! Laahus, kimppu, katse sulhaseen, hymyile – okei, kaksi viimeistä olivat helppoja. Saimme kuitenkin hommasta nopeasti kiinni. Katri onnistui hiljentämään taustalla häärivät turistit ja häätiimiläiset vaimeaksi taustakohinaksi, jonka jälkeen jäljellä olimme vain me kaksi. Itse asiassa kuvattavana oli aika mukavaa: sai tuijotella toista silmiin, olla lähellä ja vain nauttia toisen jakamattomasta huomiosta ja läsnäolosta. Katri antoi hyvin selkeitä ohjeita liikesuuntiin ja asentoihin, mikä lisäsi luottamusta siihen, että kuvista tulisi varmasti mielettömän upeita ja onnistuneita – niin kuin tulikin. Näitä katsellessa saa edelleen huokailla, että ovatko nuo me?

First look onnistui vähentämään vihkimistä edeltävää jännitystä, ja toisaalta kirkkoon astellessa toisen silmiin katsominen ja ehdoton läsnäolo tulivat jo niin luonnostaan, että oli helppoa nauttia seremoniasta rennosti yhdessä. Suosittelen kyllä konseptia etenkin, jos ounastelette, että vihkiminen saattaa jännittää. Seuraava hääpäivän kertomus keskittyy vihkimiseen, iiks ♡ Tarkemmat tiedot kuvissa näkyvistä asusteista löydät yläpalkin Häät-sivulta.

Häähumua toivottaen,

Hääpäivän aamu

Häistä on vierähtänyt lähes kuukausi, ja eilen sähköpostiimme kilahti hartaasti odotettu viesti – valokuvamme ovat valmiit! Ai että! Viikonlopun päätavoitteena on sulkeutua hääkuplaan valokuvien, juustojen ja punaviinin avustuksella ♡ Arki on vienyt mieleni jo tehokkaasti muihin, tuleviin projekteihin, mutta hääpäivän kertomukset, tarinat ja ajatukset ovat kyteneet takaraivossa. Syksyn missiona onkin vuodattaa ajatuksenvirtani postauksiin, jotta pääsette näkemään jotain muutakin kuin epämääräisiä pilvenhattaroita ja kaihoisaa huokailua.

Aloitan hääpäivän kertomuksen aamusta, sillä niin kuin kaikki hyvät tarinat alkavat, tämäkin alkaa dramaattisesti. Oli synkkä ja myrskyinen yö…

Tuo kyseinen yö sujui rauhattomissa merkeissä: unta oli vaikeaa saada, sillä olin niin älyttömän innoissani seuraavasta päivästä, etten olisi malttanut millään nukkua ja odottaa uutta päivää. Lisäksi aamuyöstä alkoi sataa ja ukkostaa, ja heräsin puoli kuudelta siihen, että taivas jyrisi ylläni. Katselin aikani salamoiden välkehdintää, kunnes luovutin ja siirryin olohuoneen puolelle sohvalle nukkumaan. Olohuoneessa oli hämärää ja ikkunoita vähemmän, jolloin salamat eivät enää pitäneet minua valveilla, vaan sain unen päästä kiinni tunniksi, kunnes nousin puoli seitsemältä ylös nauttimaan rauhallisen aamun hiljaisuudesta.

Se oli hyvä päätös. Kävin suihkussa ja kuuntelin sateen ropinaa ikkunaa vasten kylpyhuoneessa. Ensin luukutin Erinin Kohta Hänen -laulua, sitten siirryin syvempiin vesiin Vesalan Tulkoon Mitä Vaan -kappaleella. Aamussa oli seesteisyyttä ja syvällisyyttä, mikä rauhoitti poukkoilevaa mieltäni. Seitsemältä sade ja ukkonen laantuivat.

Puoli kahdeksan aikaan Studio Beauty Blancin meikkaaja-kampaajat saapuivat, ja touhuaminen alkoi. Molemmat äidit ja pikkusiskoni saapuivat majoitukseemme valmistautumaan. Taustalla hymisevä musiikki ja puheensorina täyttivät aamun. Kaasot säntäilivät sinne tänne samalla, kun äidit intoilivat päivästä ja kyselivät käytännön järjestelyistä samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen. Pikkusiskoni valmisteli meille aamiaista, keitti kahvia ja teetä ja kuvasi videonpätkiä aamun tunnelmasta. Tuntui hullunkuriselta istua paikoillaan laitettavana samalla, kun kaikki muut soittelivat ja varmistivat aikatauluja, meikkasivat ja laittautuivat sekä hoitivat juoksevia asioita. Beauty Blancin Petra teki minulle sekä kampauksen että meikin, kun taas Oona taikoi pikakampaukset kaasoille sekä äideille. He lähtivät vähän ennen kymmentä, ja me istahdimme aamupalalle. Kaasot joutuivat syömään nopeasti (mutta onneksi he söivät kuitenkin), jotta ehtivät viimeistelemään meikkinsä ennen lähtöä.

Aamupalalla pikkusiskoni piti minulle lyhyen, mutta liikuttavan puheen, jonka päätteeksi luin vielä Hannun minulle kirjoittaman kirjeen. Kirje oli lyhyt ja täynnä asiaa, kuten Hannulla on tapana. Teksti loppui näin: “Rakastan sua. Ja tykkään susta.” Se hymyilytti ja nauratti niin, että suuni meinasi ratketa.

Vaikka tiesin, että aamupalan ja first lookiin lähdön välissä olisi tunti, tuntui että aika suorastaan kiisi lähdön hetkeen. Kaasot huhuilivat: “Mia! Nyt on aika pukea mekko päälle.” Meni pieni ikuisuus, kun pakkailin laukkuani ja annoin sen jonkun vietäväksi autoon. “Nyt!” Mekon pukeminen oli helppoa, mutta kun laitoimme laahusta, huomasimme että hentoinen silkki oli päässyt rypistymään kassissa! Pieni paniikki nosti päätään: laahus pitäisi silittää! Oliko kellään silitysrautaa? Kaaso W haki vettä ja alkoi suoristaa laahusta käsin, kunnes kaaso L löysi yläkerrasta silityslaudan ja -raudan, jonka äidit olivat unohtaneet ottaa lähtiessä mukaansa. Halleluja! Kaaso W silitti laahuksen pika pikaa, ja sitten pingoimme autolle – olimme hieman myöhässä, mutta eikös morsiamelle sellainen sallita?

Matkalla kaaso A soitti bestmanille sekä valokuvaajalle kertoakseen, että olimme matkalla. Jännitys alkoi kuplia vatsanpohjassa, kun auto huristeli kohti tulevaa sulhoani, joka jo odotteli minua Turun Linnan sisäpihalla.

© Katri Haavisto Photography

Sulhasen aamu

Sulhasen hääpäivä lähti käyntiin rauhalliseen tahtiin kahdeksan jälkeen, mikä oli hyvä, sillä edellinen ilta oli luonnollisesti venynyt yli puolilleöin ystävien kanssa iltaa istuessa ja morsiamelle kirjettä raapustaessa. Vaikka yöunet jäivät katkonaisiksi ukkosen ja varmasti myös kutkuttavan jännityksen takia, oli aamulla silti rauhallinen ja levollinen olo. Järjestelyt oli saatu valmiiksi ja luovutettu vastuu hyviin käsiin häätiimille, tänään saisi vain keskittyä nauttimaan päivästä. Rentouttavan suihkun jälkeen laskeuduttiin sulhaspoika J:n kanssa hotellin aamupalalle ja pian myös bestman P perheineen liittyi seuraan. Oli helppoa ottaa rennosti kun lapsetkin olivat niin innoissaan tulevasta juhlapäivästä. Aamiaisella vierähtikin tunti, jonka jälkeen käväistiin vielä J:n kanssa ostamassa ulkolyhtyjä varten muutama ledituikku, joiden puuttuminen oli huomattu edellisenä iltana koristeluja tehtäessä. Viimeisetkin järjestelyt – check.

Sitten olikin jo aika palata hotellihuoneeseen pukeutumaan ja laittautumaan yhdessä P:n kanssa. J kiirehti jo juhlapaikalle tarkistamaan, että kaikki on kunnossa juhlia varten. Erityisesti huoletti merenrantaan edellisenä iltana pystyttämämme katos, joka oli onneksi pysynyt hyvin kasassa. Jäin P:n kanssa pukemaan juhlatamineita ja lukemaan Mian kirjoittamaa ihanaa kirjettä. Itkuhan siinä jo tuli. Kiirekin meinasi tulla, ja aikataulustressi alkoi kummitella takaraivossa, kun lähdettiin hotellilta juhlapaikalle P:n ja kummitytön kanssa vain 10 minuuttia ennen sovittua first look -kuvauksen ajankohtaa. Matka sujui kuitenkin vauhdilla, ja pysäköimme auton linnan viereen samaan aikaan valokuvaajan kanssa. Siitä käveltiin yhdessä linnan sisäpihalle odottelemaan morsianta. Enää ei tarvinnut stressata, sulhanen oli valmiina morsianta varten!

© Katri Haavisto Photography

Ikuisesti hänen

Kansikuva © Katri Haavisto Photography

Menimme Hannun kanssa naimisiin 14.8.2021.

Viime viikonlopun juhlat ottivat meidät syleilyynsä merellisesti kuin kyltymätön tunnehyökyaalto, ja nyt tukka pystyssä ja sydämet pakahtuneina olemme sulatelleet viikonlopun tapahtumia. Päivämme oli ikimuistoinen ja pirskahtelevan onnellinen – meidän näköinen, kuuloinen ja makuinen juhla. Vihkiminen oli kokemuksena huumaava! Miten ihanaa ja onnekasta olikaan, että saimme sitoutua toisillemme läheistemme ja ystäviemme läsnäollessa. Elän päiväämme uudelleen kuin elokuvaa pikakelauksella ja palaan sen yksityiskohtiin, kauniisiin hetkiin ja koskettaviin sanoihin – herkkiin puheisiin, henkeä salpaaviin esityksiin, riemukkaisiin yllätyksiin, hymyihin, naurun remakoihin, katseisiin, häneen.

© Katri Haavisto Photography

Mielessä on ollut voimakas kiitollisuus siitä, että ympärillämme on ihmisiä, jotka välittävät meistä niin kovasti ja ovat halunneet olla apunamme häiden järjestämisessä. Hiljaiseksi veti myös se, miten ihanasti kaikki olivat mukana luomassa häihin ehdottoman iloista, rentoa tunnelmaa. Hannun isä totesi puheessaan, että juhliamme on odotettu jo kauan, ja tämä kyllä näkyi vieraiden juhlainnossa! Rautainen häätiimimme apureineen vetivät juhlapäivän organisoinnin maaliin – kaikki sujui kuin rasvattu eikä päivän aikana tullut näkyviä mutkia matkaan ♡

© Katri Haavisto Photography

Moni on kysynyt naimisiinmenon jälkeen, että tuntuuko nyt erilaiselta, kun olemme aviopari. No, en voi kieltää, etteikö vatsanpohjaa vähän kutkuttaisi joka kerta, kun Hannu kutsuu minua vaimoksi. Ehkä henkisesti jokin on muuttunut: pitkään mukanamme kulkenut varmuus on saanut konkreettisen muodon ja seremoniallisen lupauksen, joka hymyilyttää, ihastuttaa, koskettaa.

Haluan ehdottomasti jakaa hääviikon ja hääpäivän tapahtumia vielä tarkemmin, mutta nyt nautin vielä häiden jälkeisestä hiprakasta ja tuoreen aviomieheni seurasta ♡

Hääterveisin,