Vihkisormussaaga – merelliset sormukset

Kokeilin häämekon metsästyksen aikana yli viittäkymmentä eri mekkoa, ja kun Se Oikea lopulta löytyi, ajattelin että HUH, tämä oli selvästi se minun isoin ja vaikein häähankintani. Kuinka väärässä olinkaan – voi sinua menneisyyden Mia. Mekko on monilla päällä vain Yhden Päivän. Vihkisormuksen olisi tarkoitus kulkea mukana koko loppuelämän! Ainakin ajatuksen tasolla.

Kun menimme 2019 kihloihin, en juurikaan halunnut suunnitella vielä, että millaisen vihkisormuksen haluan. En ollut tutustunut Suomen sormuskantaan tai tiennyt minkälaisia vaihtoehtoja on tarjolla – lisäksi haaveilin siitä, että ehkä suunnittelisinkin sormuksen itse? Kihlautumisen jälkeen marssimme sympaattiseen, turkulaiseen Koru Linneaan, ja vietimme siellä varmaan tunnin jos toisenkin ihmetellen kaikkia erilaisia sormuksia. Myyjä yritti ystävällisesti kannustaa minua ottamaan rivitimanttisormuksen, että saisin vapaammat kädet vihkisormukseni valintaan ja pohdintaan, mutta ihastuin Kohinoorin siroon Corona-sormukseen (I know, Mia 2019 taisikin olla ennustaja), jossa oli rypytystä pinnassa. Sormuksen keltakullan sävy oli aavistuksen haaleampi kuin monissa muissa sormuksissa, ja rypytys vaalensi sävyä entisestään sekä teki pinnasta mattamaisen. Sormus on sellaisenaan todella kaunis ja sopivan eleetön henkilölle, joka piirtää paljon ja on vasenkätinen. Hannu valitsi Kalevalan Lapin kihlan.

Vihkisormuksesta inspiroituminen alkoi Pinterestin ja Etsyn voimin. Luonnollisesti merelliset sävyt vetivät minua puoleensa. Kiinnostuin erityisesti laboratoriossa valmistetuista alexandriitti-kivistä, joiden sävyt vaihtelivat petroolista siniseen ja purppuraan valon väristä riippuen.

Seuraavaksi jalkauduin koruliikkeisiin. Pelkäsin, että värillisiä sormuksia olisi vaikea löytää, mutta onneksi Suomessakin ollaan innostuttu värillisistä kivistä! Valikoimissa oli turkooseja timantteja, sinisiä safiireja ja syvänsinisiä topaaseja. Malmin Korupajan sormus turkoosilla timantilla oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta budjettimme ei yltänyt siihen. Turkoosit timantit käsitellään sävyynsä, jolloin ne ovat vielä tavallista timanttia arvokkaampia.

Haaveissa alkoi sovitusten myötä siintää näyttävämpi sormus, mutta siro kihlani ei kaivannut kaveria, vaan oli elegantti sellaisenaan. Monet keltakultaiset sormukset näyttivät Todella keltaisilta shampanjankultaisen sormukseni vierellä. Pidin yhtenä vaihtoehtona sitä, että kihlan voisi laittaa oikeaan nimettömään ja käyttää vasemmassa vain vihkisormusta.

Design Lancetan halosormus sekä pitsikuvioitu sormus turkooseilla timanteilla oli yksi kestosuosikeistani, halosormus oli erittäin siro ja kaunis. Halo oli pyöreä ja istutus matala sekä lähellä sormea, jolloin sormus ei aiheuttaisi harmia arjessa tarttumalla mihinkään. Halosormuksen viereen sujahti kauniisti pitsisormus, jossa oli turkooseja timantteja. Haasteena tässä oli tietenkin se, että en löytänyt yhtä vaan kaksi sormusta, mitä emme olleet budjetoineet!

Mietimme myös kihlan tuunaamista näyttävämmäksi, jolloin olimme yhteydessä raumalaiseen CaiSanniin. Kävimme Kaisan kanssa läpi toiveitamme, ja hän teki kauniit luonnokset siitä, miten saisimme kihlasormukseen lisää näyttävyyttä – ja sitä kuuluisaa sinisyyttä. Pääkiveksi hän ehdotti vastuullisesti louhittu ja hiottua safiiria. Ihastuimme ehdotukseen, mutta se ylitti arvioimamme budjetin, emmekä olisi halunneet luopua suunnitelmasta – se oli todella kaunis!

Häiden lähestyessä paine budjetin noudattamisesta kasvoi ja alkoi tuntua siltä, että ei yksinkertaisesti pääse lopputulokseen, joka vastaisi kaikkiin toiveisiimme: budjetti, kotimaisuus, merellisyys, kestävyys, näyttävyys… Tuskan hetket alkoivat jo lähestyä, sillä aika oli loppumassa! Saimme kuitenkin lopulta tehtyä päätöksen – jota en aio vielä paljastaa! Voin kuitenkin kertoa sen, että minulla on nyt vihkisormus, joka on maailman ihanin ♡

Kosinta aalloilla

Kosinta tapahtui heinäkuussa 2019. Kesä, ja oikeastaan koko alkuvuosi, oli ollut meille molemmille hengästyttävän työntäyteinen. Aika oli hujahtanut nopeasti luovien projektien parissa ahertaessa, ja kun ensimmäinen kaikesta aktiviteetista tyhjä kesälomaviikko tuli vastaan, karkasimme kiitollisina Turun saaristoon rentoutumaan ja viettämään parisuhdeaikaa.

Matkamme alkoi Naantalista, josta lähdimme Saariston Rengastietä Taivassaloon. Reittimme kulki Kustavista Mossalaan, sieltä Houtskariin, Korppooseen ja lopulta Nauvoon, josta olikin jo lyhyt matka takaisin Turkuun. En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka helppoa saaristossa matkailu onkaan!

Pakko hetki muutenkin mainostaa saaristoa, koska moni varmaan pohtii näin kesän kynnyksellä vaihtoehtoja kotimaan matkailuun. Saaristossa etäisyydet ovat todella lyhyet, joten matkan aikana ehtii hyvin pysähtyä eri paikkoihin tutkimaan luontoa ja historiaa. Me vietimme suurimman osan öistä telttaillen, ja ainakin omien kokemusten mukaan muut lomailijat olivat todella ystävällisiä ja seurallisia. Kaiku sai paljon rapsutuksia, eikä kukaan hermostunut tai ärtynyt, vaikka hän onkin äänekäs ja innokas koirakaveri. Saaristossa on paljon ihania vanhoja kirkkoja (Korppoon ja Houtskärin kirkot edustavat kuvissa) ja venevajahenkisiä rakennuksia, joissa piisaa tarinoita jaettavaksi.

Tällä kertaa kuljimme reitin autolla, mutta matkan päätteeksi totesimme molemmat, että meidän on tulevaisuudessa ehdottomasti päästävä tutkimaan saaristoa meriteitse. Monet kauniit merimaisemat avautuvat vetten päällä varmasti ihan eri tavalla kuin saaristoteitä kiemurrellen.

Matkan puolivälissä lautta toi meidät Mossalan idylliseen poukamaan, johon päätimme jäädä spontaanisti yöksi. Törsäsimme oikein kunnolla ja varasimme perusmukavuuksilla varustellun mökin, joka tuntui melkoiselta luksukselta telttailun jälkeen! Illalla kävelimme lähellä olevalle näköalapaikalle, jossa saattoi silokallioilta seurata punertavaa auringonlaskua. Meillä oli kaikki tarvittava: skumppaa, kitara ja pieni hiprakka.

Lauleskelimme yhdessä, kunnes Hannu sanoi, että haluaa esittää minulle laulun. Hän lauloi herkistyneenä biisin Stand By Me, polvistui ja tarttui käteeni. Ja tuntuu ihan typerältä näin jälkikäteen sanoa, että olin totaalisen yllättynyt, koska olisihan tuossa tilanteessa pitänyt ihmisen jo aavistaa! Koko alkuvuoden hulinan takia naimisiinmeno ei ollut käynyt mielessänikään, joten en osannut odottaa kosintaa, vaikka tietenkin olimme leikkimielisesti silloin tällöin puhuneet häistä ja juhliin liittyvistä toiveista. Hannu puhui todella kauniisti, ja itseänikin alkoi itkettää enkä saanut mitään sanottua, päässä vain pyöri tuhat miljoonaa ajatusta. Nytkö tämä tapahtuu, tältäkö se tuntuu, tällaistako se on, kun joku kosii? Suutelimme ja halasimme, ja Hannu varmisteli ujosti että oliko tuo myöntävä vastaus, ja tajusin lopultakin avata suuni: “Joo! On! Kyllä! Tahdon!” 😀

En ole koskaan ollut kosinnan glorifioija, tai halunnut antaa sille liikaa painoarvoa. Ehkä olen osittain pelännyt, että jos mietin kosintaa liikaa, alan odottaa sitä ja muutun katkeraksi naiseksi, joka pettyy joka kerta, kun erityisinä treffipäivinä sormus ei olekaan jälkiruoassa tai taskun pohjalla. Olin jo päättänyt, että jos mieleni kääntyy joskus siihen suuntaan, suunnittelen ja teen kosinnan itse, koska eihän sillä ole mitään väliä, kuka aloitteen tekee!

Mutta täytyy myöntää, että kosinnan myötä jokin muuttui. Se muutos ei näkynyt missään, ei hyvänpäiväntoivotuksissa, ei yhteisissä lounashetkissä tai suukoissa, se tapahtui meidän molempien sisällä osittain tiedostamatta.

Tämä ihminen haluaa olla kanssani nyt ja aina.