Jokainen tarvitsee häihinsä yhden Katrin

Tietenkään en tarkoita ketä tahansa Katria, vaan nimenomaan meidän häävalokuvaajaamme, turkulaista Katri Haavistoa!

Ihastuin Katrin merellisiin ja herkkiin kuviin melko varhaisessa vaiheessa suunnittelua. Taisimme lähettää hänen lisäksi kyselyn toiselle valokuvaajalle, mutta olin todella nopeasti myyty Katrin mielettömän tsemppaavalle ja positiiviselle asenteelle. Hän vastasi nopeasti ja selkeästi, ja hääsuunnittelujen aikana olin oppinut, että toimiva kommunikointi on lähtökohta sille, että hommat sujuvat! Aloitimme keskustelut helmikuussa 2020, ja maaliskuun lopussa Katri oli varattu meille (juuri ennen toista samaa viikonloppua toivonutta hääparia, eli kannattaa todella olla ajoissa hääkuvaajan etsimisen kanssa ♡)!

Kävimme Hannun kanssa pitkään keskustelua siitä, paljonko budjetoimme valokuvaukseen. Meillä molemmilla on luovia ystäviä, joilla pysyy kamera kädessä, ja muutamat ovat erikoistuneet nimenomaan tapahtumakuvaukseen. Häihin tehtiin paljon itse, joten olisi ollut luonnollinen jatkumo hoitaa myös valokuvaus “omin käsin”. Kuitenkin visuaalisena ja kameraakin käyttäneenä ihmisenä ajattelen, että häävalokuvaus on yksi kuvauksen haastavimmista lajeista. Häihin liittyy suunnattomasti tunteita, ja monet tapahtumat (sormusten vaihto, hääkimpun heitto, kakun leikkaaminen) tapahtuvat vain kerran. Häävalokuvaaja on työssään jatkuvasti valppaana, etsimässä sopivia kulmia ja kuvattavia tilanteita, ennakoimassa, kommunikoimassa ja ikuistamassa. Valokuvat ovat minulle tärkeä osa juhlan muistelua ja muistamista, ja halusin, että hääpäivänä voimme keskittyä vain juhlasta nauttimiseen. Näitä asioita puntaroituamme oli päivänselvää, että halusimme ammattilaisen – eli Katrin – mukaan hääpäivänämme.

Saimme Katrilta etukäteen täytettäväksi noin 30 kysymyksen lomakkeen, jossa hän kyseli hyvinkin tarkkaan hääpäivän aikataulusta ja ohjelmasta, paikoista sekä siitä, keistä erityisesti haluaisimme kuvia. Hän kysyi myös sensitiivisistä asioista kuten avioeroista tai riidoista, jotka olisi hyvä kuvaajan ottaa huomioon. Tällaista ei itselle olisi välttämättä edes tullut mieleen, mutta tietenkin olisi todella kiusallista, jos juhlissa kuvaaja pyytäisi vaikka riitaisasti eronneita vanhempia poseeraamaan samassa kuvassa! Kysely oli hyvä myös siinä mielessä, että saimme Hannun kanssa päätettyä muutamia asioita, jotka olivat kuvauksen suhteen jääneet roikkumaan. Päätimme esimerkiksi, että aamua ei valokuvattaisi ollenkaan, sillä first look -kuvat alkoivat jo kello yhdeltätoista. Päädyimme myös siihen, että emme ota isoa ryhmäkuvaa, mutta sen sijaan muutaman pienemmän ryhmäpotretin mm. sisarusten ja häätiimin kanssa. Nämä sisällytettiin Katrin avustuksella osaksi aikataulua, jolloin myös häätiimi osasi valmistautua hakemaan vieraita kuvauksiin sitä mukaa, kun potretteja saatiin otettua.

© Katri Haavisto Photography

Hehkutinkin Katrin ammattimaisuutta jo Turun Linnan first look -postauksessa. Linnassa kierteli turisteja, joten Katri pyrki olemaan äärimmäisen tehokas silloin, kun kuvasimme kulkukäytävillä tai linnan sisäpihalla. Hän sai meidät keskittymään toisiimme samalla, kun ohjeisti meitä, häätiimiä ja turisteja. Näin jälkikäteen ajatellen me oikeastaan tarvitsimme Katria, että first look -kuvauksista olisi ylipäätään tullut mitään! Katri kertoi meille hyvin selkeästi mitä tehdä seuraavaksi asennoista ja liikkeiden suunnista lähtien. Tämä tapa sopi meille hyvin, ja loi ainakin minuun varmuutta siitä, että nyt tulee varmasti todella upeita kuvia!

“Katrin ote oli niin ammattitaitoinen, ettei kenenkään meistä tarvinnut murehtia yhtään mistään kertaakaan koko päivän aikana tai sen jälkeen.”

Kaaso A

Häätiimiä ilahdutti Katrin kommunikointi- ja organisointitaidot päivän aikana, ja arvatenkin hän oli hurmannut myös samassa pöydässä istuvat, sosiaaliset ystäväni. Hän tuntui aina tupsahtavan jostain paikalle juuri, kun olin käännähtänyt katsomaan, että sattuisiko hän olemaan lähistöllä kuvaamista varten! Huomasin muutaman kerran hänen tarjoutuvan ottamaan vieraiden omia ryhmäkuvia sekä kameralla että vieraiden omilla puhelimilla, mikä oli suunnattoman avuliasta ja ystävällistä. Katrin lähettämät sähköpostit vastasivat täysin hänen työskentelyään; hän oli avulias, luotettava, nopealiikkeinen ja hänestä huokui vahva halu tallentaa kaikki tärkeät hetket kameran linssille.

© Katri Haavisto Photography

Kuvatessamme vielä iltapotretteja merenrannassa, pääsimme myös todistamaan Katrin luovaa ideointia ja kykyä heittäytyä tilanteisiin. Yhdessä kohtaa hän kiipesi rantakiville ottamaan laajakuvaa meistä ja merimaisemasta! Pelkäsimme molemmat, että hän putoaisi veteen, mutta hän palautti meidät tomerasti keskittymään siihen olennaiseen – silmiin katsomiseen ja lähellä olemiseen!

Kiitos Katri siitä, että ikuistit meidän päivämme ♡

Maailman kaunein laahus

Joskus otsikot voivat olla yliampuvia, mutta tämä ei ole sitä, vaan totisinta totta. Tämä käsinvärjätty silkkilaahus oli maailman kaunein, kauniimpi kuin osasin kuvitella. Ja nyt kerron, kuinka se syntyi.

Tietäjät tietävät, että olen haaveillut merellisistä häämekoista jo aikojen alusta – oikeastaan jo ennen, kuin edes mietin itse häitä! Lukuisten kymmenien sovitusten myötä päädyin lopulta toisenlaiseen mekkoon, joka tuntui omalta, vaikka ei ollutkaan merellisen sininen. Valitsin mekon lokakuussa, ja muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että jokin mekkoasiassa kaihersi. Rakastin hääpukuani, mutta huomasin palaavani toistuvasti merellisiin mekkokuviin. Jotain puuttui – kaipasin dramaattisuutta, ja sitä paljon puhuttua merta!

Lamppu syttyi, kun katsoin Netflixin Say I Do! -sarjan (♡) ensimmäistä jaksoa, jossa morsiamelle valmistetaan tyrmäävän kaunis, värjätty silkkilaahus. Selasin jakson osia valehtelematta varmaan kymmenisen kertaa, kun yritin ymmärtää, että miten laahus oli tehty, ja ihailin, miten kauniisti se huojui ilmassa – toisaalta herkkänä ja toisaalta niin intensiivisen värikkäänä! Samana iltana muokkasin merellisen laahuksen mukaan mekkokuvaani Photoshopilla. Kyllä. Sellaisen minä halusin.

Merellisiä mekkoja metsästäessäni löysin liukuvärjäysten asiantuntijan, Marjo Haapasalon, jolla on Turussa oma ateljeeompelimo Boutique Minne. Varasin Marjolta mekkoni korjausompelun, ja kävin hänen kivijalkaputiikissaan jakamassa laahusvisioni. Puhuimme sävyistä varmaan tunnin – ihan naurattaa, kun ajattelee näin jälkikäteen… Marjo innostui ideastani valtavasti, ja alkoi etsiä värjäykseen sopivan sävyistä silkkikangasta. Oli tärkeää, että sävy olisi pehmeän valkoinen, mutta ei liian kellertävä, että sininen väri nousisi hyvin esiin. Kun kangas löytyi, Marjo teki tilauksen ja ompeli laahuksen – ja sitten lähti käyntiin koko prosessin jännittävin (ja lopullisin) vaihe eli värjäys!

Olin aivan hermona, kun menin ensimmäisen kerran sovittamaan värjättyä laahusta. Oman vision jakaminen jonkun kanssa on aina jännittävää, vaikka luottaisikin tekijän ammattitaitoon! Alkaa miettiä, että mitä jos on selittänyt sen oman idean jotenkin epäselvästi tai mitä jos toinen onkin ymmärtänyt jotain väärin. Etenkin värien suhteen olen oppinut olemaan tarkkana ammatinkin takia – pyydä kymmentä ihmistä näyttämään turkoosi sävy, ja jokainen heistä näyttää erilaisen.

Nuo pelot ja huolet huuhtoutuivat laskuveden mukana, kun Marjo veti laahuksen esiin.

Sävyt, pituus, tekstuurit, kaikki oli kerta kaikkiaan täydelliset. Vaikka laahus oli ohuen ohutta silkkiä, niin silti sävyissä oli tummuutta ja intensiteettiä. Ja miten kaunis ja hentoinen se olikaan! Niin kevyt ja miellyttävän tuntuinen ♡

Tumman liukuvärin reunoille oli ilmestynyt värjäysprosessin aikana kellertävää väriä, joka näytti melkein kuin meripihkalta tai kultaiselta heijastukselta merenpohjassa. Herkistyin, kun laahus oli päällä. Ja niin Marjokin! Miten upea luomus, aivan huikeaa työtä ♡

Pakko mainita, että maailman kaunein laahus aiheutti hääpäivän aamuna myös pienen paniikin, josta kerroinkin täällä. Neuvokas häätiimi on kultaa ♡ Nyt asuste lepäilee taiteltuna pukupussissa odottaen jatkoa, ja puhuimmekin jo Marjon kanssa siitä, että kangas ansaitsee uuden elämän häiden jälkeen. Ehkäpä kevyt kietaisumekko tai kimono? Aika näyttää!

Kukkaloistoa Ruissalossa

Kaupallinen yhteistyö Lehmuksen Alla

Ei tule varmasti monellekaan lukijalle yllätyksenä, kun sanon, että odotin perjantaina alakerran salin valmistumista kuin kuuta nousevaa. Suunnittelimme ja teimme koristeluista leijonanosan, mutta kukat jätin ruissalolaisen Lehmuksen Alla -yrityksen Ginan käsiin. Kukituksen ulkoistaminen oli hyvä ratkaisu. Kukaan häätiimistä ei ollut kukkaekspertti, ja osaan kuvitella, että moni asia olisi voinut mennä vikaan, jos olisimme yrittäneet toimia perjantaina oman elämämme floristeina. Ginan ansiosta pystyimme sen sijaan keskittymään täysillä alasalin kattaukseen sekä tilojen koristeluun samalla, kun kukkataikurimme apureineen loihti kukat paikoilleen.

Halusimme kukitukselta runsautta, mutta budjettimme oli maltillinen. Ajatuksenani oli satsata kukilla vain siihen tilaan, jossa vietämme eniten aikaa (alasaliin), ja valita muutama näyttävämpi elementti sen sijaan, että ripottelisimme pienempiä kimppuja sinne tänne. Ginan kanssa keskustellessa päädyimme valitsemaan leikkokukkia halvemman viherleikon, ja niistä ikisuosikkini tuhkaeukalyptuksen, jota oli köynnöksinä kattokruunuissa ja koristeverhossa. Eukalyptus on talvikauden leikkokasvi, joten kesäisin sen saatavuus – ja sitä myöten sekä laatu että hinta – voivat vaihdella. Mikäli kesän sato olisi näyttänyt heikolta, olisimme ottaneet pääleikoksi pistaasin. Meillä kävi kuitenkin tuuri, ja eukalyptusta oli hyvin tarjolla!

Erityisen iloinen olen noista kattokruunujen köynnöksistä. Valaisimet näyttivät yksinään hienostuneilta ja eleettömiltä, mutta mielestäni hieman liiankin koruttomilta. Leikkoköynnösten avulla kruunutkin heräsivät aivan eri tavalla henkiin!

Hääparin pöytään laitoimme sinisen pöytäliinan, jotta se erottuisi muista pöydistä. Pöydän etuosaan tuli näyttävä kukka-asetelma, joka laskeutui pöydän reunaa myöten alas. Gina viimeisteli asetelman valkaistulla revonhännällä, joka toi kokonaisuuteen aasialaisen twistin, ja täytti kivasti pöydän muuten tyhjää etureunaa. Rakastuin tähän asetelmaan, ja häiden jälkeen koko komeus lepäilikin onnittelukorttien ja häälahjojen vieressä pienen ikuisuuden meidän ihailtavana ♡

Vieraiden pöydät olivat jo runsaat kattauksesta, joten himmailimme kukkien kanssa. Gina toi pöytiin herkkyyttä asettelemalla maljakoihin vain muutamia leikkoja – pääasiassa eukalyptusta ja valkoista oksaneilikkaa. Leikkojen vehreys raikasti muuten sinistä värimaailmaa, mutta kukat eivät tulleet katseen tielle vieraiden seuratessa ohjelmaa.

Kimppuun valittiin juhlasalin tuttujen kukkien lisäksi valkoista sirosudenporkkanaa ja ikiviuhkoa sekä vaaleansinistä tweediaa (tässä näitä nyt heittelen kuin konkari, mutta truth be told, kävin lunttaamassa Ginan muistiinpanoja). Osa näistä oli kasvatettu Ruissalossa, melkein juhlapaikan naapurissa ♡ Seasta löytyi myös meritähti (!) sekä väripilkkuina sinistä ruiskaunokkia. Muistan, kun aloimme jutella kimpusta – kimppu oli yksi niistä harvoista asioista, joista minulla ei ollut sen suurempaa visiota. Jossain kohtaa mietin jopa sitä, että tarvitsenko kimppua ollenkaan. Lopputuloksen nähdessäni en kuitenkaan katunut – en hetkeäkään – sitä, että olin listannut sen mukaan kukkaloistoon. Kimpussa oli niin paljon rakastamiani asioita, että se oli kuin sielun peili. Sävyiltään täydellinen, rönsyilevä, huoleton, vähän aasialainen, selvästi juuri minulle tehty kimppu ♡ Gina kysyi varmaan kolme kertaa, että tykkäänkö kimpusta, kun en pystynyt hetkeen puhumaan!

Heittokimpun Gina kokosi morsiuskimpun ylijäämäleikoista, ja teki kukista muutaman siistin nipun, jotka sitten sitoi kumilenkillä yhdeksi, isommaksi valekimpuksi, sillä halusimme yllättää vieraamme! Tämä valekimppu oli aulan pöytäkoristeena, kunnes illalla pikkukimput pääsivät uuteen koteihinsa. Kimpun heiton tarkempi selostus löytyy tämän merkinnän lopusta.

Entä mitä kukille tapahtui häiden jälkeen? Osa kukista annettiin häätiimille ja apulaisille lahjaksi, ja loput kärräsimme kotiin kuivatettavaksi. Köynnökset ripustimme kotiin koristeeksi, yksittäiset kuivakukat hyödynsimme joulun kransseihin, joita annoimme lahjaksi lähipiirillemme. Näin leikot saivat uuden elämän ♡

Gina viljelee lähikukkia myös ensi kesänä, joten kannattaa olla häneen yhteydessä, jos etsit paikallista floristia, joka tekee työtään suurella sydämellä ♡ Vielä tässä vaiheessa voi vaikuttaa siihen, mitä lajikkeita kesäksi tulee! Jos haluat kuulla tarkemmin kukitusten suunnittelusta, kirjoitin aiheesta elokuussa blogiin, kun olimme vierailleet Ginan luona Ruissalossa ihailemassa kukkapalstaa.

Kiitos Gina ja Lehmuksen Alla!
Häät juhlittiin, mutta onneksi juhlia tulee vielä jatkossakin, ja pääsemme taas hyödyntämään kukkavelhouttasi ♡

Korkkarit kattoon

Kun kimput ja muut muodollisuudet oli taputeltu, oli aika grande finalen eli iltabileiden! Aikaisemmat hääpäivä-postaukset pääset kurkkaamaan täältä.

Rennompi iltaosuus alkoi sillä, että Bar Arthur aukesi. Bar Arthur on juhlapaikkamme, Villa Bella Vistan tunnelmallinen baarihuone, josta löytyy massiivipuinen baaritiski – old-fashioned and fancy! Huoneessa oli tarjoilujen lisäksi esillä valokuvakehyksiä sekä albumeja eri matkoilta vieraiden selailtavaksi – albumien tarkoituksena oli avata kiinnostustani Aasiaan, sillä baarissa oli Cocktail Hour, jolloin muutama ystävämme toimi baarimikkoina ja tarjoili vieraille aasialaisia erikoisdrinkkejä.

Baarissa ei kuitenkaan ehtinyt kuhnailla liiaksi, sillä yläkerran juhlasalissa raikasi. Koskettavien esitysten jälkeen bändi korkkasi tanssilattian, ja tanssia riittikin lopputunneille asti. Pandemian vaikutuksen kyllä huomasi siinä, miten täpinöissään sekä juhlaväki että bändi olivat! Se oli niin meille kuin varmasti monille muillekin ensimmäinen kerta miesmuistiin, kun sai laittaa jalalla koreasti live-musiikin tahdissa. Harvassa olivat ne, jotka halusivat jättää tilaisuuden käyttämättä!

Yöpalaksi oli tarjolla pizzaa sekä karjalanpiirakoita (ilman voita, koska morsian unohti munavoin kodin pakastimeen!). Kuulemani mukaan pizza kelpasi, sillä monet olivat hakeneet syötävää useammankin kerran. Me emme Hannun kanssa ehtineet edes nähdä pizzatarjoiluja, mutta keittiön työntekijät pakkasivat meille onneksi iltapalaa mukaan hotellille. Hannu uhkasi kovasti, että lähtisimme aivan viimeistään yhdeltätoista hotellille nukkumaan, mutta niin vain lähtömme venyi, kunnes häätiimi patisti meidät pois siivouksen jaloista.

Hyvin nukutun yön jälkeen kömmimme Turun Seurahuoneen aamiaiselle moikkaamaan samassa hotellissa yöpyneitä ystäviämme – sekä tietenkin nauttimaan tarjoiluista. Pakko sanoa, että Seurahuoneen aamupala oli täysosuma! Teekin tarjoiltiin pöytään pannussa haudutettuna ♡ Aamupalan jälkeen olisi ollut ihanaa vain hengailla ja jutella hääpäivän tapahtumista, mutta valitettavasti meillä oli edessä vielä juhlapaikan purku. Onneksi auttajia oli sunnuntainakin todella paljon, joten taisimme saada hommat purkkiin kahden tunnin (ja yhden morsiamen rikkoman lasivaasin) jälkeen. Pidimme auttajillemme hääruokien rääppiäiset, ja yritin udella ystäviltä niitä päivän tapahtumia, joita en ollut itse nähnyt. Iltapäivään mennessä koko talomme oli tyhjentynyt vieraista, ja pääsimme tutkimaan häälahjoja!

Häiden jälkeen elin vielä erittäin vahvassa hääkuplassa – seuraava viikko meni minimoonilla, joten arki ei kolkutellut nurkan takana vielä moneen päivään. Ensimmäiset kuukaudet vain muistelimme ja intoilimme viikonlopun tapahtumia, ja vasta myöhemmin huomasin ajattelevani, että niin, nyt se kauan odotettu päivä oli ja meni! Syksyn arki on kuitenkin huiskaissut meidät mukaansa sellaisella vimmalla, ettei harmitusta ole ehtinyt juurikaan potemaan – pikemminkin olen kiitollinen siitä, että saimme pidettyä häät ennen syksyn hulinaa!

Skumppaa pitsihuvilassa

Hääpäivän muistelmat ovat taas täällä! Aikaisemmissa postauksissa olen kertonut hääpäivän aamusta sekä vihkimisestä, tällä kertaa keskityn kertoilemaan päivän virallisemmasta juhlaosiosta.

Koska meillä oli first look -kuvat ennen vihkimistä, meillä ei ollut mitään sovittua kirkosta lähdön jälkeen. Ajoimme Ruissalon Kansanpuiston rantaan, missä soitimme videopuhelun ystävällemme, joka oli joutunut perheineen jättäytymään häistä yllättäen pois sairaskohtauksen takia. Uskon, että puhelu oli yhtä tärkeä heille kuin meillekin. Kävelimme rantapromenadia pitkin, ja kaaso W kuvasi meistä videonpätkää merenrannalla samalla, kun puhui puhelimessa kaaso A:n kanssa. Vieraat olivat siirtyneet sutjakkaasti juhlapaikalle, ja meitä odoteltiin jo saapuviksi, joten kuskimme starttasi auton, ja käänsimme nokan kohti Villa Bella Vistaa.

© Katri Haavisto Photography

Juhlapaikalle saapuessa seremoniamestarit sekä häätiimi esittäytyivät, jonka jälkeen bestman P piti maljapuheen. Lyhyttä puhetta seurasi musiikkiesitys, kun Hannun sisko ja kummisetä esittivät Elton Johnin Your Song -kappaleen. Ulkona tuuli todella kovaa, ja seisoskelun loppupuolella käteni hytisivät niin, että jouduin pitelemään morsiuskimppua lasin lähellä, ettei käsieni tärinä näkyisi vieraille. Tuuli ei kuitenkaan haitannut, sillä koko päiväksi oli luvattu vesisadetta, joten olin valmis vastaanottamaan kaiken muun, kunhan aurinko paistaisi ja ulkona pystyisi viettämään aikaa!

© Katri Haavisto Photography

Lyhyen alkutervehdyksen jälkeen siirryimme juhlasaliin. Häätiimi auttoi vieraita löytämään istumapaikkojaan pöytäkartasta, ja osa vieraista tuli onnittelemaan meitä ohi kulkiessaan. Emme pitäneet erillistä onnittelujonoa, sillä se tuntui jäykältä ja kiusalliselta pandemia-aikana. Näin jälkikäteen ajateltuna idea oli hyvä, sillä ihmiset tulivat kyllä päivän aikana juttelemaan sopivan hetken tullen, ja yleensä tuolloin ehti luontevasti rupatella vähän muutakin, kuin “onneksi olkoon” ja “ihanaa kun pääsit paikalle”. Jonossa en välttämättä olisi jäänyt juttelemaan jokaisen vieraan kanssa, eivätkä vieraatkaan välttämättä olisi kokeneet sopivaksi odotuttaa jonottajia kuulumisten vaihdolla. Vieraitamme oli 75, ja laskelmieni mukaan ehdimme kyllä vaihtaa sanasen tai pari jokaisen kanssa päivän aikana.

Sananen kattauksesta. Perjantain koristelusessiossa meni eniten aikaa juhlasalin koristeluun, mutta se oli jokaisen tunnin arvoinen, sillä sali oli todella kaunis! Suunnittelun ehdottomasti paras puoli on nähdä vision heräävän henkiin, ja olin todella suurella innolla odottanut juhlasalin näkemistä valmiina. Kun kaikki oli laitettuna, en olisi halunnut lähteä salista koskaan. Eikä onneksi ihan heti tarvinnutkaan!

© Katri Haavisto Photography

Kun vieraat olivat istuutuneet, seremoniamestarit kertoivat menusta ja ohjeita ruokailuun. Turkulainen pitopalvelu Herkkupiste oli toteuttanut toiveisiimme pohjautuvan menun, jossa oli saaristohenkiset alkupalat, runsas salaattipöytä ja aasialaisvaikutteinen pääruoka. Ruoka oli T Ö R K E Ä N hyvää, ja onneksi saimme nauttia ruoasta myös juhlien jälkeen (jopa kyllästymiseen asti). Moni on sanonut, että ei ole pystynyt nauttimaan ruoasta hääpäivänä jännityksen vuoksi, mutta meillä oli kyllä lautaset kukkuroillaan ruokaa, ja taisimme hakea lisääkin!

Kun kaikki olivat hakeneet ruokaa ja päässeet aloittamaan syömistä, seremoniamestarit kertoivat lisää päivän ohjelmasta ja seuraavista aktiviteeteista. Käytimme kaiuttimilla vahvistettuja mikkejä, jotta vieraat pystyivät syömään ja kuuntelemaan samalla. Ruokailun aikana oli morsiamen äidin puhe, sulhasen kummisedän musiikkiesitys “Nancy Spain”. Näitä seurasi tauko, jonka jälkeen vuorossa oli vieraiden esittely. Leikissä vierailta kysyttiin kysymyksiä, joihin vastattiin kyllä taputtamalla. Yksi kysymyksistä oli, että “Kuka on lukenut Mian hääblogia?”. Taputuksen intensiivisyys selvästi viestitti sitä, kuinka tärkeä kysymys oli vieraille, mikä toi leikkiin hauskaa lisämaustetta!

© Katri Haavisto Photography

Esittelyleikin jälkeen oli jaloittelua, jonka aikana nappasimme muutamia potrettikuvia lähiperheen ja häätiimin kanssa. Olipa ihanaa patsastella häätiimin kanssa ♡ Meidän todellinen unelmatiimi!

© Katri Haavisto Photography

Seuraavaksi vuorossa oli kakun leikkaus. Emme olleet etukäteen osanneet päättää, että polkaisemmeko kakun yhteydessä. Moni tuntuu odottavan perinnettä osana hääjuhlaa, mutta ajatus siitä, että jompikumpi “päättäisi suhteessa kaapin paikan” ei oikein kuulostanut hyvältä kummankaan mielestä. Hetkeä ennen kakun leikkausta Hannu kuiskasi minulle, että minä saisin päättää mitä tehdään! En ehtinyt hirveästi miettiä, joten päädyin improvisoimaan, kun kakun leikkaus koitti. Veistä painaessa Hannu kysyi, että eikö me polkaista, johon vastasin, että ei, sillä me päätetään asioista yhdessä. Lisäsin tosin, että poikkeuksena on sisustus, josta minä päätän, ja polkaisin. Käytän tätä korttia tarpeeksi usein kotona ammattiin vedoten, joten se kelpasi hyvin myös tähän yhteyteen. Sisustuksesta päättäminen on myös ollut todella helppoa, sillä Hannulla on hyvin samanlainen maku kuin minulla. Joka tapauksessa, vieraat saivat viihteensä, ja me saimme pitää päämme!

© Katri Haavisto Photography

Sulhasen isä piti puheen, josta mieleeni on painunut vahvasti hänen toteamuksensa “Onhan näitä juhlia kovasti jo vuosi odotettu”. Puheeseen olisi aikataulumme mukaan kuulunut myös sulhasen isän musiikkiesitys, mutta kun esityksen vuoro tuli, paljastui, että kyseessä olikin paljon suuremmalla porukalla suunniteltu yllätys! Hannun sekä hänen isänsä lisäksi ystävistä ja sukulaisista koostuva viiden miehen kuoro esitti minulle Toivo Kuulan sävellyksen Eino Leinon “Hän kulkevi kuin yli kukkien” -runosta. Herkässä ja liikuttavassa laulussa tuntui piilevän myös mieltä ja sydäntä lämmittävä viesti: tervetuloa perheeseen.

Kakkuherkuttelu keskeytettiin jännittävällä ohjelmanumerolla, josta ei kovin moni vieras etukäteen tiennyt! Merirosvot tulivat ryöstämään juhliin tuodun karkkiarkun, ja kertoivat, että vain oikeilla merirosvoilla olisi oikeus aarteeseen. Lasten tehtävänä oli etsiä aarrekartta, merirosvolaulun sanat sekä karkkiarkun avain, jonka jälkeen he pystyivät kohtaamaan vorot ja todistamaan olevansa myös merirosvoja, jolloin heilläkin oli oikeus aarteeseen. Ystävämme vetivät ryöstön niin hyvin, että selvästi siitä nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin! Lapset onnistuivat hankkimaan karkkiarkun takaisin, ja kaaso L sekä W koristelivat arkusta karkkibuffetin!

Samalla, kun lapset olivat ratkaisemassa karkkiarkun ryöstöä, juhlasalissa oli ohjelmaa aikuisille. Ystäväni oli valmistellut meille kenkäleikin, joka kertoi samalla meidän tarinamme (tästä kirjoitan oman postauksen, jos joku muukin innostuu ideasta!). Tämä toimi todella hyvin, ja vieraiden reaktioista päätellen jotkin tarinan osat tulivat heillekin yllätyksenä!

© Katri Haavisto Photography

Kaaso L piti myös maailman hellyyttävimmän puheen, joka on onneksi ikuistettu videolle tsemppipuheeksi aina, kun sitä tarvitsemme. En yleensä tirauta kyyneleitä julkisissa tilanteissa, mutta äitini ja kaason puheiden aikana leukani alkoi toden teolla väpättää, ja sain tarrata sulhaseeni kunnolla, että pysyisin koossa. Mietimme etukäteen, että onko puheita liikaa, mutta nyt yksikään puhe ei kaduta ♡

© Katri Haavisto Photography

Tanssimme häävalssin yläkerran juhlasalissa, jossa olivat myös bändin iltabileet. Olimme aluksi miettineet ulkona tanssimista, mutta tuuli oli sen verran kova, että pelkäsin kylmän puhurin vievän ajatukset muualle. Meidän valssina oli Hannun itse tekemä sävellys, toisena yhteisvalssina oli Liikkuvan Linnan Merry-Go-Round of Life. Kolmantena oli vielä argentiinalainen tango, Por Una Cabeza. Valsseja säestivät vihkimisessä soittaneet Helena Haaparanta sekä Lotta Ahlbeck.

© Katri Haavisto Photography

Seremoniamestarit pyysivät vieraita siirtymään ulos kimpun heittoa varten. Halusimme heittää kimpun yhdessä Hannun kanssa. Kimppu symboloi onnea, joten sen nappaamiseen saivat osallistua kaikki halukkaat. Ajatus oli kaunis ja mielestäni helpotti paineita ohjelmaan osallistumisesta, mutta morsiuskimpun perinteet olivat meidänkin vieraissamme vahvasti läsnä, joten luonnollisesti osalle vieraista kimppu edusti ensisijaisesti toivetta häistä. Olimme floristimme, Lehmuksen Alla -yrityksen Ginan kanssa sopineet, että heittokimppu tehdään morsiuskimppuni hukkakukista. Lisäksi heittokimppu koostui monesta pienestä kimpusta, joten heittäessämme kimpun se hajosi moneen osaan! Tämä selvästi yllätti vieraat, sillä ympärillä kuului kunnon kohahdus, kun kimppu osui takanamme olevaan isoon tammeen, ja pikkukimput satoivat maahan. Moni luuli, että kimppu oli hajonnut, mutta pienempiä nippuja nostaessaan kaikki tajusivat, että ne oli sidottu. Moni vieras sanoikin jälkikäteen, että päivä oli ollut yllätyksiä täynnä!

© Katri Haavisto Photography

Kun minikimput olivat löytäneet onnelliset omistajansa, seremoniamestarit kertoivat, että juhlien virallinen osuus oli nyt päättynyt ja baari oli auki! Seuraavalla kerralla kerronkin rennommasta loppuosuudesta, eli iltabileistä!

Meidän hääviikko

Häämessut Netissä -tapahtuman ohjelmassa oli osio, jota olimme Hannun kanssa jännityksellä odottaneet ja työstäneet editoijan kanssa tässä kuluneiden kuukausien aikana – nimittäin meidän hääviikon videopäiväkirja!

Joko katsoit hääviikon tunnelmia? Kannattaa katsoa loppuun asti, siellä pieni yllätys ♡

Suurin motivaattori tähän projektiin mukaan lähtemisessä oli se, että ajattelin videopäiväkirjan raottavan hääviikon mystistä verhoa ja konkretisoivan sitä, mitä kaikkea viikon aikana voi tapahtua. Tietysti jokaisen viikko on erilainen, mutta tuntuu, että helposti hääparit haalivat hääviikollekin hirveän määrän kaikenlaista puuhattavaa, jolloin terveelliset elämäntavat viskataan ikkunasta ulos, ja silmät viiruina räpelletään nauhoja lautasliinoihin vielä aamuyö kolmelta. Meidänkin hääviikko oli kiireinen, ja stressaavia hetkiä oli, mutta näin jälkikäteen ajateltuna koen, että selvisimme viikosta oikein hyvin. Hääpäivänä molemmilla oli hyvä fiilis, ja pystyimme keskittymään juhlasta nauttimiseen – sehän on tärkeintä!

Hääviikon suunnitteluun keskittyvää postausta on kovasti toivottu, ja voinkin ilokseni kertoa, että seuraavassa postauksessa pääsemme vihdoin pureutumaan tähän polttavaan aiheeseen. Mutta fiilistellään vielä hetki Hannun säveltämää musiikkia ja viikon tunnelmia – ja etenkin lopun kolmea minuuttia, joihin ei meinaa millään kyllästyä!

Hääterveisin,

Tahdon

Häätarina jatkuu vihkimisellä! Toivottavasti sinulla on kädessäsi kuppi lämmintä teetä ja muutama pala suklaata, kun luet tätä. Upotin tekstiin mukaan seremoniassa esitettyjä kappaleita, laita ne soimaan lukiessasi, niin pääset mukaan tunnelmaan!

© Katri Haavisto Photography

Häätiimi valmisteli Turun Linnan kirkon tiloja sillä aikaa, kun me vetäydyimme Hannun kanssa first look -kuvausten jälkeen hetkeksi Herrainkellariin. First lookin ja vihkimisen väliin oli varattu puolen tunnin hengähdystauko, mutta luulen, että first look loppui hieman sovittua myöhemmin. Lisäksi vieraat olivat saapuneet linnalle ajoissa, joten taukomme oli tehokas. Toisaalta tämä sopi meille molemmille paremmin kuin hyvin, sillä halusimme kovasti päästä jo kokemaan seremonian, ja innostus ei ehtinyt muuttua jännitykseksi lyhyen odotuksen aikana. Hannu kerkesi harjoitella sormuksen laittoakin ennen vihkimistä!

© Katri Haavisto Photography

Vihkimisen musiikeista vastasi huikea duettomme, joka koostui laulaja-lauluntekijä Helena Haaparannasta sekä viulisti Lotta Ahlbeckista. Sisääntulomusiikkinamme oli Myrskyluodon Maija akustisena, sillä häiden virallinen musiikkivastaavamme Hannu halusi, että sisääntulossa olisi jotain merellisen dramaattista ja jylhää. Olen hehkuttanut Helenaa ja Lottaa perinpohjaisesti blogissani – enkä syyttä! Heistä pääset lukemaan lisää seuraamalla blogin musiikki-kategoriaa.

© Katri Haavisto Photography

Aikatauluista ja paikasta toiseen juoksemisesta huolimatta meistä kumpikin osasi kuin ihmeen kaupalla pysähtyä hetkeen, ja nauttia yhteisestä kävelymatkastamme vieraiden ohi alttarille. Tässäkin musiikki tuntui langettavan kirkkoon melkein käsin kosketeltavan lumouksen, jonka valtaan oli helppo heittäytyä. Ja miten ihanaa olikaan nähdä meille rakkaat ihmiset! Yhteen kerääntymistä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla pandemian myötä. Sitä tuntee liikutusta ja iloa jo pelkästään siitä, että kauempana asuvat sukulaiset tai ystävät ovat päässeet paikalle. Varmasti moni koronan aikaan häitään juhlinut osaa samaistua tähän tunteeseen.

© Katri Haavisto Photography

Vihkipappinamme oli ystäväni isä, mikä jo itsessään laannutti aikaisemmin kokemaani jännitystä seremoniasta ja papin puheista. Olimme toivoneet rentoa, iloista ja tunteellista seremoniaa, ja todella saimme juuri sen mitä olimme pyytäneet! Kun saavuimme alttarille, pappi aloitti seremonian pyytämällä vieraat mukaan kannustaviin taputuksiin, jotta saisimme karisteltua loputkin jännityksestä pois! Meille oli etukäteen paljastettu, että seremonian alussa tapahtuu jotain, mutta pappi halusi pitää yksityiskohdat yllätyksenä. Ylläolevasta kuvasta näkyy, miten taputusten myötä loputkin jännityksen rippeet hävisivät sen siliän tien ♡

Rakastin niitä hetkiä, kun kirkko täyttyi aplodeista tai hurraa-huudoista. Se ei ole kovinkaan perinteistä, mutta mielestäni ilo kuuluu kirkkoon silloin, kun juhlitaan onnea. Olen usein kokenut kirkkovihkimiset kolkkoina juurikin sen takia, että vieraat ovat istuneet hiljaa penkeissään koko seremonian ajan. Turun Linnan kirkkoon rennompi ote sopi hyvin eikä mielestäni vähentänyt seremonian juhlallisuutta laisinkaan – päinvastoin. En tiedä, mitä vieraamme tuumivat epäperinteisestä vihkimisestämme, mutta ainakin se oli täysin meidän näköinen, ja meille ikimuistoinen! Kannattaa rohkeasti kuunnella sydäntä ja etsiä sellainen vihkijä, jonka kanssa ajatukset kohtaavat ♡

© Katri Haavisto Photography

Pappi puhui parisuhteestamme ja asioista, joita olimme yhdessä kokeneet ja oppineet. Olin toivonut, että Kaiku mainittaisiin puheessa jotenkin, sillä rakkaan koiramme äkillinen menetys oli meille molemmille kova paikka. Herkistyn edelleen helposti Kaikua muistellessa, joten jännitin reaktiotani hieman etukäteen. Pappimme kuitenkin keskittyi kertomaan siitä, miten olimme löytäneet voimaa toisistamme surun hetkellä. Sanat olivat liikuttavia, mutta ennen kaikkea lohdullisia ja voimaannuttavia. Suurimmissa tyrskyissä pysyy helpommin pystyssä, kun tukeutuu toiseen.

© Katri Haavisto Photography

Häiden suunnittelun alussa olin haaveillut omista vihkivaloista seremoniaan, mutta Hannulle ajatus tuntui liian jännittävältä. Hän huolehti, että ei pystyisi nauttimaan seremoniasta ollenkaan, vaan odottaisi koko ajan, että koska hänen pitäisi puhua ja miten se sujuisi. Hannu liikuttuu herkästi ja on muutenkin tunteellinen (ihana) mies, mutta hän itse hieman häpeilee liikuttumistaan. (Vieraat sen sijaan olivat haltioissaan siitä, miten avoimesti Hannu näytti tunteensa päivän aikana.) Papin kanssa jutellessa päädyimme kompromissiin, eli sormuslupauksiin, jotka tulevat tahtomisten jälkeen. Sormuslupaukset toistettiin papin perässä sormusten laittamisten yhteydessä. Tämä pidensi hetkeä, jolloin siihen oli helpompi pysähtyä. Seremonian Odotetuin hetki, eli tahtomiset ja suudelmat menivät ohi silmänräpäyksessä! Valokuvaajamme Katri oli vinkannut meille, että kannattaa tietoisesti hidastella suudelmien ja sormusten kanssa, mutta kumpikaan meistä ei muistanut tätä H-hetkellä, vaan kaikki tapahtui todella nopeasti.

Meillä ei ollut kirkkoharjoituksia, mikä varmasti näkyi seremonian aikana, sillä kaikenlaista sattui ja tapahtui! Suudelmien aikana pappi kuiskasi, että seuraavaksi hän julistaa avioliiton, johon vastasin reippaasti “Okei!” saaden vieraat nauramaan. Sormuslupausten aikana pappi meni hieman sanoissa sekaisin, jolloin hämmennyin, että mitä olikaan tarkoitus sanoa seuraavaksi – tästäkin selvittiin naurulla! Lähtiessä laahukseni jäi kiinni lankkulattiaan, mutta onneksi pelastajat tulivat auttamaan morsianta hädässä, ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Poistuimme akustisen Coldplayn A Sky Full of Stars -kappaleen ja raikuvien aplodien saattelemina. Vieraat ohjattiin esilinnan sisäpihalle luomaan miekkakujaa, jonka läpi kävelimme hääautollemme. Miekat ja kirveet oli tuonut yksi häätiimiläisistämme, joka harrastaa historiallista miekkailua. Lisäksi häätiimi oli jakanut vieraille erilaisia rytmisoittimia, jotta saisimme äänekkäät lähtötoivotukset, niin kuin asiaan kuuluu.

© Katri Haavisto Photography

Hääautomme oli ystäväpariskunnan auto, ja ystävämme toimi meille kuskina. Autossa oli kattoikkuna, ja hetken mielijohteesta kapusimme ikkunasta ulos vielä vilkuttamaan häävieraillemme. Valokuvaaja juoksi pää kolmantena jalkana pysäyttämään autoa, jotta saisi meistä vielä muutamat kuvat, ennen kuin kurvasimme kohti Ruissaloa.

© Katri Haavisto Photography

Oijoi! Aletaan jo lähestyä itse juhlia! Kiitos, kun luit meidän vihkimisestä ♡

First look

Kansikuva © Katri Haavisto Photography

Päätimme jo melko varhaisessa vaiheessa, että haluamme ottaa kuvat ennen vihkimistä. Moni asia puolsi first look -kuvia. Ajattelimme, että potrettikuvien otto ennen kirkkoa vähentäisi jäykkyyttä ja jännitystä, ja toisaalta vieraiden ei tarvitsisi odottaa meitä kauaa vihkimisen jälkeen. Turun Linnan kirkon varaukseen sisältyy maksullinen kuvauslupa linnan tiloissa, jonka tietenkin halusimme hyödyntää. Hannu halusi pitää mekkoni yksityiskohdat yllätyksenä, ja koimme, että toistemme ensikohtaaminen pienemmällä porukalla olisi intiimimpää ja henkilökohtaisempaa – meille luontevampaa.

© Katri Haavisto Photography

Köröttelimme Turun Linnalle kaasojen kanssa hieman yhdentoista jälkeen. Valokuvaajamme Katri oli meitä heti ulkopuolella vastassa, ja valmisteli meidät first lookiin samalla, kun kaasot kiinnittivät hunnun hiuksiini. Hannu odotti esilinnan käytävällä selkä sisäpihaan päin. Ihmiset jäivät katsomaan tullessaan ulos linnasta ja toivottivat onnea. Kiitin ja sukelsin sisään linnan pääportista. Olin etukäteen jännittänyt turistien ja vierailijoiden läsnäoloa osana first lookia ja vihkimistä, mutta se ei yllättäen häirinnyt ollenkaan päivän aikana, vaan oli helppo keskittyä kaikista tärkeimpään: häneen. Ehkä tästä on myös kiittäminen suomalaista kulttuuria, jossa vain kainosti hymyillään ja onnitellaan – ja jätetään sitten rauhaan.

Katri ohjasi minua, kun kävelin esilinnan sisäpihan poikki ja nousin portaat Hannun taakse. Kun Hannu kääntyi, hänen suunsa avautui hämmästyneeseen nauruun samalla, kun hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta. Olimme niin lähellä toisiamme, että hän ei ensin edes huomannut mekkoa, katsoi vain minua ja pyyhki silmäkulmiaan. Katri vinkkasi minua astumaan hieman taaksepäin, jolloin Hannun silmät levisivät hänen katsoessaan mekkoa sekä sitä koristavaa laahusta.

Katri kierrätti meitä ympäri linnaa reilun tunnin ajan. Aluksi kameran edessä tuntui kömpelöltä ja oudolta – mitä kaikkea pitikään muistaa! Laahus, kimppu, katse sulhaseen, hymyile – okei, kaksi viimeistä olivat helppoja. Saimme kuitenkin hommasta nopeasti kiinni. Katri onnistui hiljentämään taustalla häärivät turistit ja häätiimiläiset vaimeaksi taustakohinaksi, jonka jälkeen jäljellä olimme vain me kaksi. Itse asiassa kuvattavana oli aika mukavaa: sai tuijotella toista silmiin, olla lähellä ja vain nauttia toisen jakamattomasta huomiosta ja läsnäolosta. Katri antoi hyvin selkeitä ohjeita liikesuuntiin ja asentoihin, mikä lisäsi luottamusta siihen, että kuvista tulisi varmasti mielettömän upeita ja onnistuneita – niin kuin tulikin. Näitä katsellessa saa edelleen huokailla, että ovatko nuo me?

First look onnistui vähentämään vihkimistä edeltävää jännitystä, ja toisaalta kirkkoon astellessa toisen silmiin katsominen ja ehdoton läsnäolo tulivat jo niin luonnostaan, että oli helppoa nauttia seremoniasta rennosti yhdessä. Suosittelen kyllä konseptia etenkin, jos ounastelette, että vihkiminen saattaa jännittää. Seuraava hääpäivän kertomus keskittyy vihkimiseen, iiks ♡ Tarkemmat tiedot kuvissa näkyvistä asusteista löydät yläpalkin Häät-sivulta.

Häähumua toivottaen,

Hääpäivän aamu

Häistä on vierähtänyt lähes kuukausi, ja eilen sähköpostiimme kilahti hartaasti odotettu viesti – valokuvamme ovat valmiit! Ai että! Viikonlopun päätavoitteena on sulkeutua hääkuplaan valokuvien, juustojen ja punaviinin avustuksella ♡ Arki on vienyt mieleni jo tehokkaasti muihin, tuleviin projekteihin, mutta hääpäivän kertomukset, tarinat ja ajatukset ovat kyteneet takaraivossa. Syksyn missiona onkin vuodattaa ajatuksenvirtani postauksiin, jotta pääsette näkemään jotain muutakin kuin epämääräisiä pilvenhattaroita ja kaihoisaa huokailua.

Aloitan hääpäivän kertomuksen aamusta, sillä niin kuin kaikki hyvät tarinat alkavat, tämäkin alkaa dramaattisesti. Oli synkkä ja myrskyinen yö…

Tuo kyseinen yö sujui rauhattomissa merkeissä: unta oli vaikeaa saada, sillä olin niin älyttömän innoissani seuraavasta päivästä, etten olisi malttanut millään nukkua ja odottaa uutta päivää. Lisäksi aamuyöstä alkoi sataa ja ukkostaa, ja heräsin puoli kuudelta siihen, että taivas jyrisi ylläni. Katselin aikani salamoiden välkehdintää, kunnes luovutin ja siirryin olohuoneen puolelle sohvalle nukkumaan. Olohuoneessa oli hämärää ja ikkunoita vähemmän, jolloin salamat eivät enää pitäneet minua valveilla, vaan sain unen päästä kiinni tunniksi, kunnes nousin puoli seitsemältä ylös nauttimaan rauhallisen aamun hiljaisuudesta.

Se oli hyvä päätös. Kävin suihkussa ja kuuntelin sateen ropinaa ikkunaa vasten kylpyhuoneessa. Ensin luukutin Erinin Kohta Hänen -laulua, sitten siirryin syvempiin vesiin Vesalan Tulkoon Mitä Vaan -kappaleella. Aamussa oli seesteisyyttä ja syvällisyyttä, mikä rauhoitti poukkoilevaa mieltäni. Seitsemältä sade ja ukkonen laantuivat.

Puoli kahdeksan aikaan Studio Beauty Blancin meikkaaja-kampaajat saapuivat, ja touhuaminen alkoi. Molemmat äidit ja pikkusiskoni saapuivat majoitukseemme valmistautumaan. Taustalla hymisevä musiikki ja puheensorina täyttivät aamun. Kaasot säntäilivät sinne tänne samalla, kun äidit intoilivat päivästä ja kyselivät käytännön järjestelyistä samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen. Pikkusiskoni valmisteli meille aamiaista, keitti kahvia ja teetä ja kuvasi videonpätkiä aamun tunnelmasta. Tuntui hullunkuriselta istua paikoillaan laitettavana samalla, kun kaikki muut soittelivat ja varmistivat aikatauluja, meikkasivat ja laittautuivat sekä hoitivat juoksevia asioita. Beauty Blancin Petra teki minulle sekä kampauksen että meikin, kun taas Oona taikoi pikakampaukset kaasoille sekä äideille. He lähtivät vähän ennen kymmentä, ja me istahdimme aamupalalle. Kaasot joutuivat syömään nopeasti (mutta onneksi he söivät kuitenkin), jotta ehtivät viimeistelemään meikkinsä ennen lähtöä.

Aamupalalla pikkusiskoni piti minulle lyhyen, mutta liikuttavan puheen, jonka päätteeksi luin vielä Hannun minulle kirjoittaman kirjeen. Kirje oli lyhyt ja täynnä asiaa, kuten Hannulla on tapana. Teksti loppui näin: “Rakastan sua. Ja tykkään susta.” Se hymyilytti ja nauratti niin, että suuni meinasi ratketa.

Vaikka tiesin, että aamupalan ja first lookiin lähdön välissä olisi tunti, tuntui että aika suorastaan kiisi lähdön hetkeen. Kaasot huhuilivat: “Mia! Nyt on aika pukea mekko päälle.” Meni pieni ikuisuus, kun pakkailin laukkuani ja annoin sen jonkun vietäväksi autoon. “Nyt!” Mekon pukeminen oli helppoa, mutta kun laitoimme laahusta, huomasimme että hentoinen silkki oli päässyt rypistymään kassissa! Pieni paniikki nosti päätään: laahus pitäisi silittää! Oliko kellään silitysrautaa? Kaaso W haki vettä ja alkoi suoristaa laahusta käsin, kunnes kaaso L löysi yläkerrasta silityslaudan ja -raudan, jonka äidit olivat unohtaneet ottaa lähtiessä mukaansa. Halleluja! Kaaso W silitti laahuksen pika pikaa, ja sitten pingoimme autolle – olimme hieman myöhässä, mutta eikös morsiamelle sellainen sallita?

Matkalla kaaso A soitti bestmanille sekä valokuvaajalle kertoakseen, että olimme matkalla. Jännitys alkoi kuplia vatsanpohjassa, kun auto huristeli kohti tulevaa sulhoani, joka jo odotteli minua Turun Linnan sisäpihalla.

© Katri Haavisto Photography

Sulhasen aamu

Sulhasen hääpäivä lähti käyntiin rauhalliseen tahtiin kahdeksan jälkeen, mikä oli hyvä, sillä edellinen ilta oli luonnollisesti venynyt yli puolilleöin ystävien kanssa iltaa istuessa ja morsiamelle kirjettä raapustaessa. Vaikka yöunet jäivät katkonaisiksi ukkosen ja varmasti myös kutkuttavan jännityksen takia, oli aamulla silti rauhallinen ja levollinen olo. Järjestelyt oli saatu valmiiksi ja luovutettu vastuu hyviin käsiin häätiimille, tänään saisi vain keskittyä nauttimaan päivästä. Rentouttavan suihkun jälkeen laskeuduttiin sulhaspoika J:n kanssa hotellin aamupalalle ja pian myös bestman P perheineen liittyi seuraan. Oli helppoa ottaa rennosti kun lapsetkin olivat niin innoissaan tulevasta juhlapäivästä. Aamiaisella vierähtikin tunti, jonka jälkeen käväistiin vielä J:n kanssa ostamassa ulkolyhtyjä varten muutama ledituikku, joiden puuttuminen oli huomattu edellisenä iltana koristeluja tehtäessä. Viimeisetkin järjestelyt – check.

Sitten olikin jo aika palata hotellihuoneeseen pukeutumaan ja laittautumaan yhdessä P:n kanssa. J kiirehti jo juhlapaikalle tarkistamaan, että kaikki on kunnossa juhlia varten. Erityisesti huoletti merenrantaan edellisenä iltana pystyttämämme katos, joka oli onneksi pysynyt hyvin kasassa. Jäin P:n kanssa pukemaan juhlatamineita ja lukemaan Mian kirjoittamaa ihanaa kirjettä. Itkuhan siinä jo tuli. Kiirekin meinasi tulla, ja aikataulustressi alkoi kummitella takaraivossa, kun lähdettiin hotellilta juhlapaikalle P:n ja kummitytön kanssa vain 10 minuuttia ennen sovittua first look -kuvauksen ajankohtaa. Matka sujui kuitenkin vauhdilla, ja pysäköimme auton linnan viereen samaan aikaan valokuvaajan kanssa. Siitä käveltiin yhdessä linnan sisäpihalle odottelemaan morsianta. Enää ei tarvinnut stressata, sulhanen oli valmiina morsianta varten!

© Katri Haavisto Photography

Minimoon saaristossa – osa 2/2

Minimoonin toinen osa jatkuu Kemiönsaaressa. Alkupuolen vierailut Hangossa sekä Fiskarsissa voit lukaista täältä.

Storfinnhova Gård

Seuraavan yön majoituksen olimme varanneet Storfinnhova Gårdista, joka on kuin suoraan Hobitista. Metsäkylän viidestä puumajasta yksi oli meille. Pysähdyimme vaihtamaan vaatteet ja jättämään tavarat tuttuun tapaan majoituspaikkaamme, ja suuntasimme sitten illaksi saaristoon.

Taalintehdas

Tarkistimme netistä, että Taalintehtaan Portside-ravintola oli auki. Tuhdit burgeriannokset veivät nälän vähän liiankin tehokkaasti. Taalintehdas oli näin kesäkauden loppupuolella jo melko vaitonainen, lähes autio kylä. Ruukkikylästä löytyy kuitenkin vaikka ja mitä nähtävää – historiallisia ruukkirakennuksia, söpöjä puutaloja, museoita, ihania luontopolkuja sekä järviä, joihin on mukava pulahtaa kuuman kesäpäivän päätteeksi. Vierailimme Taalintehtaassa viime vuoden elokuussa äitiemme kera ja syynäsimme kylää silloin oikein ajan kanssa, joten tyydyimme tällä kertaa vain kävelemään vierasvenesataman laitureilla ja ihailemaan sataman vieressä olevia, vanhoja hiiliuunia.

Syötyämme kylmä hiipi luihin ja ytimiin, joten palasimme puumajallemme lämmittelemään ja rentoutumaan illaksi. Olimme päättäneet yöpyä puumajassa, koska seuraavana iltana Storfinnhova Gårdissa oli yleinen saunavuoro, johon olimme myös varanneet paikat. Majojen vieressä seisoo kaksi hirsirakennusta. Niiden välistä solisee leveä, voimakas puro, joka katoaa ison terassialueen uumeniin. Isompi rakennus on Metsähovi-niminen ruokailusali, pienempi taas savusauna. Hannu on käynyt Storfinnhova Gårdissa aikaisemminkin, mutta minulle elämys oli uusi. Hannu oli jo aikaisemmin kertonut legendaarisen saunan puitteista, ja odotimme molemmat kovasti seuraavan illan saunavuoroa puumajassa makoillessamme ja häiden valokuvia selatessamme.

“Kop kop!”
Kuului puumajan portailta, ja Hannu meni avaamaan oven.
“Haluatteko päästä saunomaan?”
Työntekijä kertoi, että saunan yksityistilaisuuteen varannut ryhmä oli lopettelemassa saunomista jo nyt, mutta saunassa riittäisi löylyä vielä muutamaksi tunniksi, jos haluaisimme käydä kylpemässä.

Ja kysytkin vielä!

Pakkasimme kylpykamat ja porhalsimme saunatupaan kahden muun pariskunnan kanssa puoli kymmenen jälkeen. Ymmärsimme heti, kuinka harvinainen ja onnekas sattuma meitä oli kohdannut. Savusaunan varaaminen omalle porukalle kustantaa tuhannesta eurosta eteenpäin, jälkilöylyt alkaen 400 euroa. Yleinen savusauna, jonne otetaan nyt korona-aikana enintään kolmekymmentä henkilöä, oli 18 euroa henkilö. Mikä mäihä!

Mökkisaunoihin tottuneelle Storfinnhova Gårdin savusaunassa kaikki oli skaalattu jättiläisen mittapuulla. Kiuas oli useamman metrin levyinen musta aukko, johon kaadettiin löylyä sangon kokoisella kauhalla. Lämpimän saunan sisuksissa oli isoja graniittilohkareita ja paksuja hirsiä, mutta pehmeät löylyt ja kymmenet tuikut loivat kutsuvan ja kodikkaan tunnelman. Saunan sisältä, graniittilohkareiden täyttämältä seinältä löytyi kaksi suihkua, ja purosta solisi vettä kiveen louhittuun kastautumisaltaaseen. Tunnelma muistutti minua japanilaisista kylpylöistä, joissa edustavat luonnonmateriaalit, hiljaisuus ja soliseva vesi. Jotain samaa, rehellisen suomalaista oli savusaunan tunnelmassa. Se ikään kuin pakotti rentoutumaan – ja niin teimme. Saunan jälkeen käperryimme puumajan peittojen alle tyytyväisinä kuin pienet hobitit.

Aamupalalla oli itsepalvelu, mutta puumajoissa yöpyneille oli pakattu omiin eväspusseihin sämpylät, jogurtit ja appelsiinimehut. Jogurtit söimme aamukahvin ja -teen lomassa, mutta mehut ja sämpylät säästimme evääksi päiväretkeämme varten. Siirsimme yleisen saunavuorovarauksemme myöhempään syksyyn, sillä olimme päättäneet, että meidän täytyy ehdottomasti tehdä savusaunaan vielä toinenkin päiväreissu!

Söderlångvikin kartano

Heilutimme Storfinnhova Gårdille heipat ja matkasimme kulttuurin pariin. Söderlångvikin kartanolla olemme myös käyneet aikaisemmin, mutta reilu vuosi sitten kartanoa kunnostettiin perusteellisesti. Nyt museo oli avannut ovensa entistä ehompana, ja pääsimme ihastelemaan rakkaudella tehdyn työn tuloksia.

Söderlångvikin kartano, saariston Little Italy, on nähtävyys jo itsessään. Kartanoa ympäröivät omenapuutarhat, kreikkalaistyyliset patsaat ja tietenkin meri. Kartanon sisällä riitti taidetta ja huonekaluja nähtäväksi. Taiteista huomasi heti, että ne oli sijoitettu huoneiden tunnelmat, sisustus, värit ja käyttötarkoitus huomioiden, jolloin huoneista muodostui saumattomia kokonaisuuksia.

Museon ja sen piha-alueen kiertämisen jälkeen oli lounaan aika! Café Söderlångvikissä on kesällä ollut tarjolla helsinkiläisen Café Rougen valmistama libanonilainen buffet, jonka halusimme tietenkin päästä maistamaan. Ruoka ei tietenkään tuottanut pettymystä, mieleeni jäi erityisesti mausteinen, kermainen tomaattikeitto, jota on päästävä jäljittelemään nyt syksyn tultua varkain tänne Turkuun.

Seuraava etappimme oli Högsåra, mutta lossia odottaessamme kävimme Kasnäsissä pelaamassa erän minigolfia. Peli piti meitä jännityksessä loppuun asti, sillä viimeisellä radalla Hannu johti vain kahdella pisteellä, ja löi ensimmäisen huti, kun taas minä lämäytin hole-in-onen! No, toisella lyönnillä sai Hannukin pallon koloon, ja voitti täpärästi pisteellä!

On ollut hauska tutkia saariston pikkumarkettien tarjontaa. Vaikka saariston kaupat sijaitsevat kaukana kaupunkien hypermarketeista, valikoimissa näkyy saaristolaisten, veneilijöiden ja mökkeilijöiden kulinarismi. Karjalan perukoilla ei marketin hyllyistä löydy tapas- tai antipasto-valikoimia, lähipanimon oluita tai vähintään viittä eri juustovaihtoehtoa herkutteluun. Nähtyäni pikkukauppojen kalavalikoimat olisin ollut valmis muuttamaan saaristoon siltä istumalta!

Parkkeerasimme auton Högsåran lossisataman hiekkaparkkikselle, ja astelimme lossin kyytiin. Autoja tuli pieneen lauttaan muutamia, mutta saari on sen verran kompakti, että kävellenkin pärjää oikein hyvin. Lossimatkan aikana Hannu perehdytti minut tapansa mukaan seuraavan kohteemme historiaan ja taustoihin: yhdessä Saaristomeren vanhimmista luotsikylistä asuu nykyään 50 ympärivuotista asukasta. Tsaari Alexanteri III viihtyi saarella useat kesät eikä ihme, kun katsoo maisemia ja vanhoja saariston puutaloja.

Högsåra

Kylän läpi kulkiessa oikein tunsi kyläyhteisön hengen. Ensimmäisenä poikkesimme sympaattiseen Farmor’s Café:en, jonka menusta löytyi pizzan ohella kalaa ja kakkuja. Kakkupalasen ja viinin kera istahdimme kahvilan takapihalle, josta näki lampaita ja kaneja. Pihalla tassutteli häntiään heiluttavia koiria kerjäämässä rapsutuksia ja ilmoittamassa vierailijoista. Nyt kesäkauden lopussa oli hyvin tilaa eikä juurikaan jonoja, nettisivuilla kuitenkin suositellaan varaamaan pöytä etukäteen sesonkiaikana.

Rapsuttelin lampaita aikani (kannattaa muuten rapsutella varovasti, sillä saariston lampaat ovat usein täynnä punkkeja), kunnes jätimme hellyyttävän kahvilan taaksemme ja jatkoimme hiekkatietä pitkin saariston toisen vierasvenesataman terassibaariin nimeltä Rumpan Bar. Nyt alkoi jo olla todella merellinen tunnelma, kun kippistelimme meren ylle laajennetulla terassilla, venevanojen vieressä. Veneilijöitä varten oli lämmitetty sauna, poltetun puun kotoisa tuoksu liehui tuulessa ja aurinko lämmitti suojaisaa poukamaa.

Matkalla kotiin moni kuume tuntui vain yltyneen. Purjehduskuume, saaristokuume, you name it! Saunakuumetta sentään saa helpotettua nopeasti, sillä tänäänkin lämpenee sauna syysiltojen iloksi ♡ Saimme hyvän irtioton ja paussin häähössöttämiselle, mutta toisaalta lempeän vaaleanpunainen hääkupla seurasi meitä Högsåraan ja takaisin. Onneksi loma ei loppunut vielä ihan siihenkään, vaan saimme tehdä vielä muutamia päiväreissuja Turusta käsin sekä purkaa pahvilaatikoihin pakattuja häätavaroitamme kaikessa rauhassa ennen laskeutumista takaisin arkeen. Näin on hyvä ♡

Lempeää syksyä toivottaen,