Tahdon

Häätarina jatkuu vihkimisellä! Toivottavasti sinulla on kädessäsi kuppi lämmintä teetä ja muutama pala suklaata, kun luet tätä. Upotin tekstiin mukaan seremoniassa esitettyjä kappaleita, laita ne soimaan lukiessasi, niin pääset mukaan tunnelmaan!

© Katri Haavisto Photography

Häätiimi valmisteli Turun Linnan kirkon tiloja sillä aikaa, kun me vetäydyimme Hannun kanssa first look -kuvausten jälkeen hetkeksi Herrainkellariin. First lookin ja vihkimisen väliin oli varattu puolen tunnin hengähdystauko, mutta luulen, että first look loppui hieman sovittua myöhemmin. Lisäksi vieraat olivat saapuneet linnalle ajoissa, joten taukomme oli tehokas. Toisaalta tämä sopi meille molemmille paremmin kuin hyvin, sillä halusimme kovasti päästä jo kokemaan seremonian, ja innostus ei ehtinyt muuttua jännitykseksi lyhyen odotuksen aikana. Hannu kerkesi harjoitella sormuksen laittoakin ennen vihkimistä!

© Katri Haavisto Photography

Vihkimisen musiikeista vastasi huikea duettomme, joka koostui laulaja-lauluntekijä Helena Haaparannasta sekä viulisti Lotta Ahlbeckista. Sisääntulomusiikkinamme oli Myrskyluodon Maija akustisena, sillä häiden virallinen musiikkivastaavamme Hannu halusi, että sisääntulossa olisi jotain merellisen dramaattista ja jylhää. Olen hehkuttanut Helenaa ja Lottaa perinpohjaisesti blogissani – enkä syyttä! Heistä pääset lukemaan lisää seuraamalla blogin musiikki-kategoriaa.

© Katri Haavisto Photography

Aikatauluista ja paikasta toiseen juoksemisesta huolimatta meistä kumpikin osasi kuin ihmeen kaupalla pysähtyä hetkeen, ja nauttia yhteisestä kävelymatkastamme vieraiden ohi alttarille. Tässäkin musiikki tuntui langettavan kirkkoon melkein käsin kosketeltavan lumouksen, jonka valtaan oli helppo heittäytyä. Ja miten ihanaa olikaan nähdä meille rakkaat ihmiset! Yhteen kerääntymistä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla pandemian myötä. Sitä tuntee liikutusta ja iloa jo pelkästään siitä, että kauempana asuvat sukulaiset tai ystävät ovat päässeet paikalle. Varmasti moni koronan aikaan häitään juhlinut osaa samaistua tähän tunteeseen.

© Katri Haavisto Photography

Vihkipappinamme oli ystäväni isä, mikä jo itsessään laannutti aikaisemmin kokemaani jännitystä seremoniasta ja papin puheista. Olimme toivoneet rentoa, iloista ja tunteellista seremoniaa, ja todella saimme juuri sen mitä olimme pyytäneet! Kun saavuimme alttarille, pappi aloitti seremonian pyytämällä vieraat mukaan kannustaviin taputuksiin, jotta saisimme karisteltua loputkin jännityksestä pois! Meille oli etukäteen paljastettu, että seremonian alussa tapahtuu jotain, mutta pappi halusi pitää yksityiskohdat yllätyksenä. Ylläolevasta kuvasta näkyy, miten taputusten myötä loputkin jännityksen rippeet hävisivät sen siliän tien ♡

Rakastin niitä hetkiä, kun kirkko täyttyi aplodeista tai hurraa-huudoista. Se ei ole kovinkaan perinteistä, mutta mielestäni ilo kuuluu kirkkoon silloin, kun juhlitaan onnea. Olen usein kokenut kirkkovihkimiset kolkkoina juurikin sen takia, että vieraat ovat istuneet hiljaa penkeissään koko seremonian ajan. Turun Linnan kirkkoon rennompi ote sopi hyvin eikä mielestäni vähentänyt seremonian juhlallisuutta laisinkaan – päinvastoin. En tiedä, mitä vieraamme tuumivat epäperinteisestä vihkimisestämme, mutta ainakin se oli täysin meidän näköinen, ja meille ikimuistoinen! Kannattaa rohkeasti kuunnella sydäntä ja etsiä sellainen vihkijä, jonka kanssa ajatukset kohtaavat ♡

© Katri Haavisto Photography

Pappi puhui parisuhteestamme ja asioista, joita olimme yhdessä kokeneet ja oppineet. Olin toivonut, että Kaiku mainittaisiin puheessa jotenkin, sillä rakkaan koiramme äkillinen menetys oli meille molemmille kova paikka. Herkistyn edelleen helposti Kaikua muistellessa, joten jännitin reaktiotani hieman etukäteen. Pappimme kuitenkin keskittyi kertomaan siitä, miten olimme löytäneet voimaa toisistamme surun hetkellä. Sanat olivat liikuttavia, mutta ennen kaikkea lohdullisia ja voimaannuttavia. Suurimmissa tyrskyissä pysyy helpommin pystyssä, kun tukeutuu toiseen.

© Katri Haavisto Photography

Häiden suunnittelun alussa olin haaveillut omista vihkivaloista seremoniaan, mutta Hannulle ajatus tuntui liian jännittävältä. Hän huolehti, että ei pystyisi nauttimaan seremoniasta ollenkaan, vaan odottaisi koko ajan, että koska hänen pitäisi puhua ja miten se sujuisi. Hannu liikuttuu herkästi ja on muutenkin tunteellinen (ihana) mies, mutta hän itse hieman häpeilee liikuttumistaan. (Vieraat sen sijaan olivat haltioissaan siitä, miten avoimesti Hannu näytti tunteensa päivän aikana.) Papin kanssa jutellessa päädyimme kompromissiin, eli sormuslupauksiin, jotka tulevat tahtomisten jälkeen. Sormuslupaukset toistettiin papin perässä sormusten laittamisten yhteydessä. Tämä pidensi hetkeä, jolloin siihen oli helpompi pysähtyä. Seremonian Odotetuin hetki, eli tahtomiset ja suudelmat menivät ohi silmänräpäyksessä! Valokuvaajamme Katri oli vinkannut meille, että kannattaa tietoisesti hidastella suudelmien ja sormusten kanssa, mutta kumpikaan meistä ei muistanut tätä H-hetkellä, vaan kaikki tapahtui todella nopeasti.

Meillä ei ollut kirkkoharjoituksia, mikä varmasti näkyi seremonian aikana, sillä kaikenlaista sattui ja tapahtui! Suudelmien aikana pappi kuiskasi, että seuraavaksi hän julistaa avioliiton, johon vastasin reippaasti “Okei!” saaden vieraat nauramaan. Sormuslupausten aikana pappi meni hieman sanoissa sekaisin, jolloin hämmennyin, että mitä olikaan tarkoitus sanoa seuraavaksi – tästäkin selvittiin naurulla! Lähtiessä laahukseni jäi kiinni lankkulattiaan, mutta onneksi pelastajat tulivat auttamaan morsianta hädässä, ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Poistuimme akustisen Coldplayn A Sky Full of Stars -kappaleen ja raikuvien aplodien saattelemina. Vieraat ohjattiin esilinnan sisäpihalle luomaan miekkakujaa, jonka läpi kävelimme hääautollemme. Miekat ja kirveet oli tuonut yksi häätiimiläisistämme, joka harrastaa historiallista miekkailua. Lisäksi häätiimi oli jakanut vieraille erilaisia rytmisoittimia, jotta saisimme äänekkäät lähtötoivotukset, niin kuin asiaan kuuluu.

© Katri Haavisto Photography

Hääautomme oli ystäväpariskunnan auto, ja ystävämme toimi meille kuskina. Autossa oli kattoikkuna, ja hetken mielijohteesta kapusimme ikkunasta ulos vielä vilkuttamaan häävieraillemme. Valokuvaaja juoksi pää kolmantena jalkana pysäyttämään autoa, jotta saisi meistä vielä muutamat kuvat, ennen kuin kurvasimme kohti Ruissaloa.

© Katri Haavisto Photography

Oijoi! Aletaan jo lähestyä itse juhlia! Kiitos, kun luit meidän vihkimisestä ♡

First look

Kansikuva © Katri Haavisto Photography

Päätimme jo melko varhaisessa vaiheessa, että haluamme ottaa kuvat ennen vihkimistä. Moni asia puolsi first look -kuvia. Ajattelimme, että potrettikuvien otto ennen kirkkoa vähentäisi jäykkyyttä ja jännitystä, ja toisaalta vieraiden ei tarvitsisi odottaa meitä kauaa vihkimisen jälkeen. Turun Linnan kirkon varaukseen sisältyy maksullinen kuvauslupa linnan tiloissa, jonka tietenkin halusimme hyödyntää. Hannu halusi pitää mekkoni yksityiskohdat yllätyksenä, ja koimme, että toistemme ensikohtaaminen pienemmällä porukalla olisi intiimimpää ja henkilökohtaisempaa – meille luontevampaa.

© Katri Haavisto Photography

Köröttelimme Turun Linnalle kaasojen kanssa hieman yhdentoista jälkeen. Valokuvaajamme Katri oli meitä heti ulkopuolella vastassa, ja valmisteli meidät first lookiin samalla, kun kaasot kiinnittivät hunnun hiuksiini. Hannu odotti esilinnan käytävällä selkä sisäpihaan päin. Ihmiset jäivät katsomaan tullessaan ulos linnasta ja toivottivat onnea. Kiitin ja sukelsin sisään linnan pääportista. Olin etukäteen jännittänyt turistien ja vierailijoiden läsnäoloa osana first lookia ja vihkimistä, mutta se ei yllättäen häirinnyt ollenkaan päivän aikana, vaan oli helppo keskittyä kaikista tärkeimpään: häneen. Ehkä tästä on myös kiittäminen suomalaista kulttuuria, jossa vain kainosti hymyillään ja onnitellaan – ja jätetään sitten rauhaan.

Katri ohjasi minua, kun kävelin esilinnan sisäpihan poikki ja nousin portaat Hannun taakse. Kun Hannu kääntyi, hänen suunsa avautui hämmästyneeseen nauruun samalla, kun hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta. Olimme niin lähellä toisiamme, että hän ei ensin edes huomannut mekkoa, katsoi vain minua ja pyyhki silmäkulmiaan. Katri vinkkasi minua astumaan hieman taaksepäin, jolloin Hannun silmät levisivät hänen katsoessaan mekkoa sekä sitä koristavaa laahusta.

Katri kierrätti meitä ympäri linnaa reilun tunnin ajan. Aluksi kameran edessä tuntui kömpelöltä ja oudolta – mitä kaikkea pitikään muistaa! Laahus, kimppu, katse sulhaseen, hymyile – okei, kaksi viimeistä olivat helppoja. Saimme kuitenkin hommasta nopeasti kiinni. Katri onnistui hiljentämään taustalla häärivät turistit ja häätiimiläiset vaimeaksi taustakohinaksi, jonka jälkeen jäljellä olimme vain me kaksi. Itse asiassa kuvattavana oli aika mukavaa: sai tuijotella toista silmiin, olla lähellä ja vain nauttia toisen jakamattomasta huomiosta ja läsnäolosta. Katri antoi hyvin selkeitä ohjeita liikesuuntiin ja asentoihin, mikä lisäsi luottamusta siihen, että kuvista tulisi varmasti mielettömän upeita ja onnistuneita – niin kuin tulikin. Näitä katsellessa saa edelleen huokailla, että ovatko nuo me?

First look onnistui vähentämään vihkimistä edeltävää jännitystä, ja toisaalta kirkkoon astellessa toisen silmiin katsominen ja ehdoton läsnäolo tulivat jo niin luonnostaan, että oli helppoa nauttia seremoniasta rennosti yhdessä. Suosittelen kyllä konseptia etenkin, jos ounastelette, että vihkiminen saattaa jännittää. Seuraava hääpäivän kertomus keskittyy vihkimiseen, iiks ♡ Tarkemmat tiedot kuvissa näkyvistä asusteista löydät yläpalkin Häät-sivulta.

Häähumua toivottaen,

Illat pitenevät ja häät lähestyvät

Kaikun tuhkat ovat nyt kotona, veimme niitä hakiessa kukkia eläinlääkäreille kiitokseksi. Eläinlääkäriasema Vettorilta tuli myös kaunis kortti Kaikun muistolle. Kiitos ihanista tsemppiviesteistä, joita olette lähettäneet ♡

Itkuhetkiä tulee ja ikävä iskee, mutta olemme pikkuhiljaa palailleet hääjuttujen pariin. Tulevaisuuden kivojen asioiden ajattelu ja suunnittelu on tarjonnut suurinta lohtua ikävän keskellä. Olemme miettineet, että miten ja millä tavoin toisimme Kaikun osaksi hääpäivää, vaikka hän ei olekaan paikalla fyysisesti. Olen jo aikaisemmin pitänyt siitä ajatuksesta, että häävieraat saisivat pienen tuliaisen vietäväksi kodin nelijalkaisille. Nyt Kaikun poismenon myötä idea tuntuu entistä tärkeämmältä. Esimerkiksi tällaiset kotiin vietävät pussukat olisivat kiva tapa muistaa koirakavereita.

© Wedding Bee

Pidimme hääsuunnitteluviikonloppua häätiimin kanssa ennen Kaikun yllättävää lopettamista, joten siitä kirjoittelu meinasi jäädä kokonaan väliin. Lohdullista oli se, että Kaikun viimeinen viikonloppu oli täynnä herkuttelua ja huomiota hänelle rakkailta ihmisiltä ♡

Hääsuunnitteluviikonloppu oli Kaikun rapsuttelun ja viisujen ohella täynnä ohjelmaa. Pakersimme koristeita, maistelimme häiden juomavaihtoehtoja ja kävimme läpi hääviikonlopun tarkempaa aikataulua. Raati valitsi tumman, australialainen Lindeman’s 50 Shiraz punaviinin sekä makean, raikkaan ja saksalaisen Königsmosel Riesling -viinin. Sunnuntaina vierailimme Turun Linnan kirkolla, jossa vahtimestari esitteli meille tilat ja vastaili kysymyksiimme. Kuvissa näkyvä holvikaarillinen tila tulee todennäköisesti olemaan myös meidän käytössämme tuolloin vihkimisen aikaan, eli saamme Hannun kanssa valmistautua päivän eittämättä jännittävimpään hetkeen todella hienossa huoneessa!

Vieraiden ilmoittautumistilanne on nyt todella hyvä: 81 on jo ilmoittautunut, 8 on tulossa ja 2 vierasta on vielä epävarmoja. Epävarmuus johtuu lähinnä rokotuksista, joiden suhteen olemme olleet ymmärtäväisiä, etenkin kun toiveenamme on, että vieraat olisivat saaneet ensimmäisen rokotuksen häihin mennessä. Näyttää myös siltä, että suurin osa kutsumistamme vieraista on tulossa, joten emme voi lähettää lisää kutsuja.

Ohjelmaosuus on edennyt! Muutama ystäväni on ottanut kopin lasten aktiviteeteista ja vie niitä eteenpäin toiveidemme pohjalta. Meillä on vetäjät häävieraiden esittelylle sekä yhdelle hääleikille. Hannu koordinoi musiikkipuolta bändin vetäjien sekä muiden esiintyjien kanssa. Lisäksi kokoustimme etänä papin kanssa ja kävimme läpi vihkimisen runkoa sekä toiveitamme. Tuntuu ihanalta, kun kaikki alkaa loksahdella paikoilleen ♡

Häämekkoni on Boutique Minnen Marjolla viimeisteltävänä, viimeiset sovitukset ovat lähempänä häitä. Lisäksi tilasin vihkisormuksen! Sormus on ollut minulle häiden haastavin hankinta: budjetin ja toiveiden välillä tasapainottelu on ollut todella vaikeaa, enkä ole ollut valmis tinkimään mistään – onhan kyseessä loppuelämän koru. Olen tutkinut monia, siis monia vaihtoehtoja, ja todella huojentunut jo pelkästään siitä, että löysin vaihtoehdon, joka ilahdutti sekä minua että budjettia. Kerron sormuksesta lisää, kun saan sen tänne kotiin!

Morsian pääsee meikkiin ja aikaisin kirkkoon!

© Ami K

Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun aikataulut alkavat loksahdella paikoilleen, ja check-merkkiä odottavat tehtävät pääsevät päätökseen!

Kuten viime postauksessa vihjasin, minulla on nyt meikkaaja-kampaaja varattuna hääpäivälle, jes! ♡ ♡ ♡

Studio Beauty Blancista tulee kaksi ammattilaista, joista Petra tekee minulle häämeikin ja -kampauksen, ja Oona juhlakampaukset kahdelle kaasolle sekä äideille! Heillä oli jo yksi varaus sovittuna tuolle päivälle, mutta saimme (ja halusimmekin) aikaisen ajan, joten hääaamulla istahdan laitettavaksi jo puoli kahdeksalta aamulla. Aluksi murehdin että apua, onko se liian aikaisin, mutta aikani pohdittuani totesin, että tuskinpa pystyisin jännitykseltä ja innoltani nukkumaan yhtään sen pidempään, vaikka yrittäisin!

Koska laittautuminen alkaa noin aikaisin, aloimme Hannun kanssa pohtia sitä, pitäisikö myös vihkimistä aikaistaa? Alunperin olimme varanneet vihkimisen kello kahdelle, joka sekin on ilmeisesti aikaisin moniin häihin verrattuna. Kun aloimme hahmotella hääpäivän runkoa meikkaaja-kampaaja huomioon ottaen, alkoi tuntua, että vihkimistä voisi ehkä aikaistaa vielä lisää! Saisimme lisää tunteja juhlapaikalla oleskeluun, eikä minun tarvitsisi odotella vihkimistä aamupäivällä täysissä tällingeissä.

© Julia Solonina on Unsplash

Täytyy myös ihan erikseen mainita, että Turun Linnan kirkon asiakaspalvelu on ollut aivan huippua! Laitoimme varovaisen kyselyn, että olisiko kirkon varausta mahdollista aikaistaa, kun mietimme päivän ohjelmarunkoa, ja ihana Sari vastasi meille tämän sopivan oikein hyvin, ja kertoi, että on varannut meille molemmat ajat, jotta voimme rauhassa miettiä lopullista aikataulua ♡ Sydän suli tällaisesta palvelusta!

Teimme kaksi lauantaipäivän runkoa, jotta näkisimme eron kello yhden ja kello kahden vihkimisen välillä. Myönnettäköön, että tämä alkoi jo mennä hienosäädöksi, koska loppupeleissä ero on vain tunti. Mutta innostuimme kello yhden vihkimisestä monestakin syystä:

  1. Vihkiminen on useiden hääblogien ja kuulemani perusteella se päivän jännittävin osio. Mitä aikaisemmin muodollisuudet on hoidettu, sitä nopeammin pääsemme rentoutumaan!
  2. Monet vieraat tulevat joka tapauksessa aikaisin kaupunkiin juhlia varten, kaukomatkalaiset todennäköisesti jo edellisenä päivänä. Itselläni on aina ollut jo hirveä nälkä siinä vaiheessa, kun pöytään ollaan päästy (yleensä joskus viiden tai kuuden aikaan). Vieraat eivät yleensä tajua syödä kunnolla ennen juhlia, vaan porskuttavat paikalle kevyellä aamupalalla ja ilman mitään välipalaa.
  3. Meille on tärkeää, että juhlapäivä kestäisi mahdollisimman pitkään. Juhlapaikan vuokra on maksettu koko päivälle, joten tuntuisi hassulta, että ilmestyisimme paikalle vasta illalla. Lisäksi juhlapaikalla ei voi juhlia aamuyölle asti, ja olisi ikävää, jos vieraille jäisi sellainen olo, että juhlat loppuivat “kesken”.

Konsultoimme vielä häätiimin mielipidettä, ja he olivat samaa mieltä siitä, että aikainen vihkiminen kuulostaa järkevältä meidän toiveet huomioon ottaen. Eli yhdeltä kirkkoon!

Jostakin luin, että pukeutumiseen pitäisi varata kaiken kaikkiaan tunti! Kuulostaa aivan poskettoman pitkältä ajalta siihen, että pukee alusvaatteet, mekon ja kengät. Ymmärrän tottakai, jos mekko on hirmuisen monimutkainen tai mukana on alushametta ja muuta hepenettä, mutta silti tunti tuntuu itsestä todella pitkältä ajalta. Tarvitseeko pukeutumiseen todella varata 60 kokonaista minuuttia?

Päivän runko on alkanut pikkuhiljaa muodostua kaiken muun sivutuotteena, mutta paljon yksityiskohtia on vielä tässä vaiheessa auki etenkin ohjelman osalta. Tässä vaiheessa olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että isot linjat alkavat hahmottua. Sen jälkeen asiat loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan – niin kävi meikkaaja-kampaajallekin!

Vierailu Turun Linnassa

Teimme kesäisen iltareissun Turun Linnaan kurkkaamaan linnan tiloja (eritoten tulevaa vihkokirkkoamme) pitkästä aikaa. Myös turkulaisen sisustusarkkitehdin Carin Bryggmanin 100-vuotisnäyttely oli avautunut, pitihän se päästä katsastamaan! Emme olleet käyneet Turun Linnan kirkossa sitten sen jälkeen, kun olimme sen varanneet, joten koko vierailu meni aika lailla hääsuunnittelukakkulat päässä.

Heti sisäänkäynnillä piti fiilistellä linnan jylhää ja arvokasta muotoa. Halusimme vihkipaikan, joka olisi historiallinen ja merihenkinen, ja ainakin historiallisuudesta voi sanoa, että sitä linna tihkuu seiniä ja kattoparruja myöten. Kaikesta ihaninta on, että linna on meille ennestään tuttu, jo melkein kotoisa paikka, täynnä yhteisiä muistojamme. Linna on kuitenkin tilana sokkeloinen, kuten ajan patinaan usein kuuluu. Ensi kertaa paikalla vierailevien voi olla haastavaa löytää heti kirkolle, etenkin kun se ei ole suoraan sisäänkäynnillä tai edes ison esilinnan sisäpihan yhteydessä. Jonkinlaisia opastajia tai opasteita siis tulemme tarvitsemaan, että kaikki löytävät perille.

Sisäpiha on todella näyttävä, kun pientä holvia pitkin kävelee esilinnan puolelle. Olen nähnyt kuvia hääparista, joka vilkutti päälinnan isolta ikkunalta sisäpihalle kerääntyneelle juhlaväelle, ihana ajatus!

Päälinnaan käveltäessä tuli vastaan korkeita portaita, jotka kiinnittivät huomiota esteettömyyden näkökulmasta. Uskon meidän juhlavieraiden kuitenkin selviytyvän näistä portaista, vaikka ne korkeita ovatkin. Tulin myös ensimmäistä kertaa miettineeksi omaa juhlamekkoa vihkipaikan näkökulmasta. Haluanko kiivetä portaita piikkikoroissa ja kermakakussa? Olen sen verran tuhoaltis touhuaja, että taittaisin varmaan nilkkani siinä leikissä…

Kirkolle pääsee keskikäytävää eteenpäin kävelemällä päälinnan sisäpihalle. Kävimme kuitenkin ensin ostamassa liput museoon, ja lähdimme kiertämään linnan muita tiloja kierrossuunnan mukaisesti.

Nyt kun kotiseutumatkailu on kuuminta hottia, niin täytyypä ihan kehaista tätäkin lähiseutumme nähtävyyttä ♡ Vaikka olen Turun Linnassa useamman kerran käynyt, on se aina yhtä tunnelmallinen ja kiehtova, jopa intiimi vierailukohde sen suuresta kokoluokasta huolimatta. Linnaa kierrellessä Hannulla on tapana keskittyä lukemaan tekstit, joiden pääpointit hän kiteyttää minulle. Minä ihailen arkkitehtuuria, valoa ja yksityiskohtia 😀 Jokaiselle löytyy jotakin!

Nuorten Herrain Huone ja Rouvaintupa herättivät pienessä häähiprakassa naurahduksen jos toisenkin, ja vitsailimme että pitääpä ottaakin nuo termit käyttöön. Ehkäpä häitä edeltävänä yönä? Vai onko Rouvaintupa vasta vihkimisen jälkeen, mikäs olisi sitten sopivaa ennen häitä? Neidointupa?

Carin Bryggmanin näyttely oli kiinnostava ja kompakti kokonaisuus! Esillä oli kalusteita, pienoismalleja, luonnoksia ja linnaan mittatilauksena tehtyjä tuotteita, kuten jättimäisiä, Iittalassa puhallettuja lasivalaisinkupuja. Hurjaa ajatella, että siitä on vasta yli 70 vuotta, kun ensimmäinen suomalainen nainen on perustanut oman sisustusarkkitehtitoimiston.

Bryggmanin näyttelyn jälkeen jatkoimme kohti niin kovasti odotettua kirkkoa! Vihkipäivänä käytetään usein päälinnan sisäpihan omaa sisäänkäyntiä (ovi näkyy alapuolella vasemmalla), jonne pääsee kätevästi linnan länsipuoleltakin Länsitornin läpi pienen sisäänkäynnin kautta. Länsitornin kautta pääsee esteettömästi hissiin, joka vie kirkolle.

Kun vieras osaa oikeasta ovesta sisään, kyltit ohjaavat hänet portaita ylös kolmanteen kerrokseen kirkon oville. Ainoa haaste on siis opastaa vieraat ovelle! Lisäksi portaat ovat jälleen melko jyrkät ja tiilitasanteet epätasaiset, näistä voisi olla maininta kutsussa ja nettisivuilla (jos päätämme tehdä sellaiset).

Helpon ja sujuvan kulkureitin pohdinta vihkipaikkaan voi tuntua turhan tarkalta hinkkaamiselta, mutta itselleni se on oleellinen osa juhlaa. Vihkiminen on kuitenkin juhlan aloitus, ja on tärkeää, että kaikki tuntevat olonsa tervetulleiksi. Kun puhutaan vihkimisestä kirkosta, mielikuva on tyypillisesti kaukaa kukkulan päältä erottuva rakennus, jonka näkee kilometrien päähän, jonka ohi ei voi ajaa, jonka sisäänkäynnistä ei voi erehtyä. Tätä siis suurin osa todennäköisesti odottaa, ja sokkeloiseen linnaan kävely herättää varmasti epävarmuutta ja hämmennystä. Haluan, että vieras voi nauttia linnan upeasta miljööstä ja sen historiallisesta hengestä sen sijaan, että yrittää kuumeisesti löytää tietään oikealle ovelle. Ja haluan tietenkin, että kaikki vieraat pääsevät turvallisesti perille, että voin rauhassa keskittyä nauttimaan itse juhlasta 😀

No, palataanpa hetkeksi sinne kirkkoon! Sali oli yhtä kaunis kuin muistin. Täynnä merellisyyttä, valoa ja yksityiskohtia. Lämmin puulattia, rapatut valkoiset seinät, sinisen sävyyn maalatut penkit, marmoroidut ovet ja massiivipuukoristeiset rakenteet, ai että! Valo tulvii kauniisti korkeista ikkunoista, ja kattokruunuissa on vähän kultaakin tuomassa sitä lämmintä metallia. Sali ei paljoa koristelua kaipaa, mutta eiköhän sitä silti jotain tule tehtyä, kun vauhtiin päästään ♡

Tilassa äkkäsimme kuitenkin jotain, mikä oli jäänyt molemmilta aikaisemmin huomaamatta: kuninkaiden näyttävät paikat peittävät näkyvyyttä alttarille. Istuskelimme eri kohdissa penkkirivejä, ja asiaa pohdittuamme päätimme, että kaksi ensimmäistä riviä jätetään kokonaan tyhjäksi. Siitä eteenpäin rivejä levennetään käytävältä päin vieras kerrallaan: ensin kaksi, sitten kolme, neljä, ja lopulta viisi tai kuusi vierasta per rivi. Kirkko tulee silloin noin puolilleen täyteen 80 vieraan joukkiosta, ja alttari on hyvän näköyhteyden päässä viimeiseltäkin riviltä. Toki on kurjaa jättää ensimmäiset rivit tyhjiksi, mutta vielä kurjempaa olisi, jos vieraat eivät näkisi, mitä edessä tapahtuu! Itse palan aina halusta nähdä parin ilmeet puheisiin, se hetki, kun sanotaan tahdon, suudelma ja onnenkyyneleet!

Tämän pienen pähkinän pureskeltuamme pystyimme tyytyväisinä jatkamaan yksityiskohtien tarkastelua. Pohdimme myös muusikoiden sijoittamista, mutta sitä pitänee puntaroida lisää vielä myöhemmin, kun kokoonpanotkin ovat selvillä. Haluaisin, että muusikot sijoitettaisiin niin, että vieraat näkisivät heidät, sillä mielestäni esiintyjän näkeminen on lähes yhtä olennaista kuin musiikin kuunteleminen. Voi kuitenkin olla, että tilan asettamat rajoitteet pakottavat minut höllentämään ehdottomuuttani tässä asiassa. Siispä parempi antaa sen päätöksen muhia vielä.

Kirkon yhteydessä oli sakaristo, jossa ilmeisesti morsiuspari saa tyypillisesti valmistautua vihkitilaisuuteen. Turun linna on täynnä kerrassaan ihania ikkunasyvennyksiä penkkeineen, osaisin kuvitella monta oivallista kuvauspaikkaa linnan käytävillä ja holveissa! Hannu jo ehdottikin, että pitäisikö vihkimistä edeltävät kuvat ottaa linnan sisällä. Olimme miettineet aluksi kuvausta Linnanpuistossa, mutta olisikohan meillä riittävästi aikaa jopa molemmille kuvauspaikoille?

Lopuksi vierailimme vielä juhlasaleissa, joita aikoinaan myös harkitsimme paikkavaihtoehdoiksi hääjuhliin. Linnan kirkosta olisi ollut helppo jatkaa juhlimaan Kuninkaan tai Kuningattaren saliin! Nämä aikeet kuitenkin vesittyivät, kun luin, että vuokra-aika alkaisi museon sulkeuduttua eli kello kuudesta eteenpäin, ja halusin ehdottomasti tilan, jota voi mennä koristelemaan ja laittamaan valmiiksi jo edellisenä iltana.

Kaariovelta johtaa tie syvennykseen, jossa oli pysäköintikielto busseja ja takseja lukuun ottamatta, mutta luulenpa, että hääauton saa myös väliaikaisesti pysäköidä syvennykseen. Tätä emme tajunneet varmistaa henkilökunnalta, joka kyllä auliisti vastasi kaikkiin kysymyksiimme ja uteluihimme.

Virallinen linnavisiitti lienee vielä paikallaan ennen hääpäivää, mutta oli ihanaa päästä jo vähän kurkkimaan tulevaa vihkipaikkaamme, ja miettiä mitä meidän kannattaa ottaa huomioon vihkimistä ja hääpäivää suunnitellessa!

Tahdon – mutta missä?

Kuva © Oh the Wedding Day

Vihkimisen muotoon meillä ei ole ollut selvää toivetta, joten keskustelua vaihtoehtojen suhteen ollaan käyty kosinnasta asti. Selvää on toki, että jonkinlainen seremonia halutaan, mutta alussa kaikki mahdollisuudet olivat auki. Hannu on nähnyt paljon erilaisia vihkimistilaisuuksia, ja hänellä olikin kattavampi kuva siitä, millaisia vaihtoehtoja on. Hän pitää kirkkohäiden juhlallisuudesta, josta on usein kiittäminen kirkkotilojen jylhää arkkitehtuuria ja pitkälle kantautuvaa historiaa. Toki kirkkovihkiminen olisi myös sukujen vanhempien (ja miksei joidenkin nuorempienkin!) mieleen, vaikka kumpikin olemme ns. tylsiä tapakristittyjä, eikä uskonnon läsnäolo vihkimisessä ole ainakaan itselleni välttämätöntä.

Kuva © Etsy

Toisaalta ajatus rennosta, intiimistä vihkimisestä vaikkapa puutarhan vehreässä loistossa tai metsän syleilyssä houkutteli, vaikka tiedän, että Suomen sää on arvaamaton kumppani hääsuunnitelmissa. Ehkä itseäni jännittää se, että millaisen tunnelman kirkkovihkiminen asettaa juhlaan. Itselleni häät ovat pursuavan onnellinen tapahtuma, mutta joskus ollessani vieraana häissä, kirkkovihkimisen tunnelma on ollut paatoksellinen, jopa iloton. En missään nimessä haluaisi, että vihkiminen olisi vain täynnä jännitystä ja epävarmuutta, äitejä hyssyttelemässä nolostuneina huutavia lapsiaan, tukahdutettuja yskänpuuskia kaikuvilla seinillä, itkeviä sukulaisia, pitkäveteisiä saarnoja monotonisen äänen lausumana… Toivoisin, että juhlassa olivat läsnä riemu, nauru ja rentous, ja saa sitä liikutustakin olla, mutta en tiedä sopiiko sellainen tunnelma kirkkoympäristöön. Uskaltavatko suomalaiset edes taputtaa kirkkosalissa?

Nämä ajatukset sysättiin hetkeksi sivuun, kun hääpaikka saatiin varattua, ja aloimme tosissaan kartoittaa vaihtoehtoja vihkipaikalle. Emme uskaltaneet laskea sään varaan, joten päädyimme lopulta hakemaan kirkkoja. Vaihtoehtojen kärkikaksikkoon päätyivät Mikaelinkirkko, lähinnä meitä oleva uusgoottilainen, näyttävä kirkko mäen päällä, sekä hieman pienempi ja intiimimpi Turun Linnan kirkko. Sillä hetkellä, kun aloimme pohtia Turun Linnan kirkkoa, päätös vahvistui kuin itsestään, ja varasimmekin sen vihkipaikaksi noin kuukausi sitten. Turun Linna ja sen viehättävä Linnapuisto ovat meille molemmille rakkaita ja ajan myötä tutuiksi tulleita, joten valinta tuntui molemmille luontevalta.

Ihastuneet Turun Linnassa vuonna 2015.

Turun Linnan kirkon värimaailma istuu kivasti omaan silmään. Tila on sopivan kokoinen intiimin ja yhteisöllisen tunnelman luomiseen, rouheat seinät näyttävät eläviltä kuvissa, ja penkkien sininen sävy muistuttaa merellisyydestä. Koristelulle jää tämän vihkipaikan kohdalla vähemmän aikaa, sillä kirkko on varattu tunniksi vihkimistä varten, mutta kirkko ei liikaa koristelua edes kaipaa, onhan se kaunis jo sellaisenaan. Ajatella, että 15 kuukauden päästä meistä tulee aviopari tämän alttarin edessä!

Kuva © Turku.fi

Jos joku miettii Turun Linnan kirkon varaamista, niin prosessi oli ainakin meille hyvin helppo. Hannu lähetti sähköpostia myyntipalveluun, jonka yhteystiedot löytyvät täältä. Vastaus tuli hyvin nopeasti, ja saimme täytettäväksi tila-anomuksen, jolla museokohde varataan omaan käyttöön toivotulle ajankohdalle. Ihanaa oli, että saimme vapaasti valita haluamamme vihkiajan. Nyt vihkiminen alkaa meillä kahdelta, jotta varsinaiset juhlat kestäisivät mahdollisimman pitkään!

Kuva © Turku.fi

Taas askel lähempänä häitä, kun vihkipaikkakin on varattu. En ole hirveästi puhunut koronasta täällä, mutta sen verran tilanne on vaikuttanut meidän suunnitelmiin, että monen paikan ja palvelun varauskirja ensi vuodelle onkin täyttynyt odotettua nopeammin, kun tämän kesän hääparit siirtävät juhlia ensi vuodelle. Onneksi olemme kuitenkin olleet aikaisin liikkeellä, ja nyt kun paikat on varattu, uskaltaa hengähtää hetkeksi. Mutta suunnittelu jatkuu vielä pitkään, joten pysykää kyydissä!